Kiittämättömiä teitä, sanoo pusero. Minä teitä suojelin pahoilta säiltä ja kylmältä, miksi minut nyt hylkäätte? Minä uiskentelin reippaana ja iloisena meren ulapalla, sanoo kala. Minä asuin ruusussa, sanoo tuoksu. Minä rakastin teitä, sanoo vainaja. Minä autoin teidän sivistymistänne, sanoo luostari.
Tähän tarvitsee meidän vastata vain: Niin, muinoin. Haaveilla kuolleiden aatteiden ijankaikkista elämää ja ihmisten hallitsemista muumioiden avulla, nostaa kaatuneet opinkappaleet jaloilleen jälleen, kullata uudelleen pyhäinjäännöslippaat, laittaa luostarit entiseen kuntoonsa, korjata pyhimysarkut, virittää taika-usko, sytyttää kaikki kiihkot leimuamaan jälleen, varustaa vihkivesiharjoihin uudet varret ja hioa lohkeilleet miekat teräviksi, pystyttää jälleen munkkivalta ja sotilasvalta, uskoa yhteiskunnan parantamiseen kaikenlaisten loisten lisäämisellä, pakottaa nykyisyys kantamaan menneisyyttä hartioillaan, näyttää mahdottomalta ajatellakaan. Mutta niitä on kuitenkin rakennusmestareita moisillekin opinrakennelmille. Nämä rakennusmestarit, älykkäitä miehiä kun ovat, menettelevät sangen yksinkertaisesti: he sivelevät menneisyyden kauniilla pintavärillä, jota he nimittävät yhteiskuntajärjestykseksi, jumalalliseksi oikeudeksi, siveelliseksi velvollisuudeksi, perheeksi, esi-isäin kunnioittamiseksi, vanhoiksi hyviksi tavoiksi, pyhäksi perinnöksi, laillisuudeksi, uskonnoksi, ja he huutavat: "Katsokaa! Säilyttäkää tämä, kunnon kansalaiset!"
Tämän tempun osasivat jo muinaisajan ihmisetkin. Roomalaiset uhripapit sitä jo paljon käyttivät. He tuhrivat liidulla mustan hiehon ja huusivat: "Se on valkoinen." Bos cretatus.
Mitä meihin tulee, niin me kunnioitamme joskus menneisyyttä ja säästämme sitä aina, kun se vain suostuu olemaan kuollut. Mutta jos se tahtoo herätä henkiin, hyökkäämme sen kimppuun ja koetamme tappaa sen.
Taika-usko, ulkokullaisuus, tekopyhyys, ennakkoluulot, nämä aaveet, aaveita kun ovat, ovat tavattoman sitkeähenkisiä. Niillä on hampaat ja kynnet, ja niihin täytyy iskeä lujasti käsiksi, niitä vastaan täytyy käydä sotaa, hellittämätöntä sotaa, sillä ihmiskunnan kovaan kohtaloon kuuluu, että se on tuomittu ikuiseen taisteluun kummituksia vastaan. Haamua on vaikea ottaa kurkusta ja paiskata maahan.
Luostari Ranskassa keskellä yhdeksättätoista vuosisataa on huuhkajain pesä, huuhkajain, jotka töllistelevät aurinkoa päin silmiä. Uskonkiihkoinen luostari 1789:n, 1830:n ja 1848:n kaupungin helmassa, Rooma kukoistavassa Pariisissa, ei millään tavalla sovellu aikajärjestykseen. Säännöllisissä oloissa ei tarvitse muuta ajanlaskuvirheen selvittämiseksi kuin panna se tavaamaan rahojen vuosilukua. Mutta mehän emme eläkään säännöllisissä oloissa.
Taistelkaamme siis.
Taistelkaamme, mutta älkäämme iskekö sokeasti. Totuuden luonteeseen kuuluu, ettei se koskaan liioittele. Miksi olisikaan sen pakko liioitella? On hävitettävää, mutta on sellaistakin, jota tarvitsee vain valaista ja tarkastella. Hyväntahtoinen, vakava tutkiminen, mikä voima siinä piileekään! Älkäämme tuoko polttavaa liekkiä sinne, missä pelkkä valokin riittää.
Siis, katsoen siihen, että elämme yhdeksättätoista vuosisataa, vastustamme luostarilaitosta yleensä ja kaikkialla, niin Aasiassa kuin Europassa, niin Indiassa kuin Turkissa. Luostari on samaa kuin räme. Molempien mätä löyhkä tuntuu jo kaukaa, molempien henkäykset ovat myrkyllisiä, sillä ne istuttavat kuumeen ihraisiin ja näivetyttävät heidät, molempien lisääntyminen muodostuu vähitellen Egyptin vitsaukseksi. Me emme voi kauhistumatta ajatella maita, missä fakireja, bonsseja, santoneja, caloyereja, marabutteja, talapoineja ja dervishejä vilisee kuin syöpäläisiä.
Tämän jälkeen on enää uskonnollinen puoli kysymyksestä selvittelemättä.
Siinä tapaamme erinäisiä salaperäisiä, melkeinpä peloittavia kohtia.
Meidän sallittanee katsoa niitä rohkeasti silmiin.