"Se on siis sovittu, isä Fauchelevent. Kaikki tulee menemään hyvin."
"Kunhan ei vain sattuisi kompastusta", ajatteli Fauchelevent itsekseen.
"Jos tässä rupeaisi käymään hullusti!"
5.
Juoppous ei johda kuolemattomuuteen.
Seuraavana päivänä auringon laskiessa paljastivat Mainen puistokadun harvalukuiset kävelijät päänsä eräiden vanhanaikuisten ruumisvaunujen kulkiessa ohi. Vaunuja koristivat pääkallot, sääriluut ja kyynelkarpalot. Niissä näkyi valkealla vaatteella peitetty ruumisarkku, ja siihen vaatteeseen oli neulottu valtava musta risti, joka oli kuin kookas kuollut nainen, kädet levällään. Mustalla kankaalla verhotut vaunut, joissa istui messupaitaan pukeutunut pappi ja punapatalakkinen kuoripoika, seurasivat ruumisvaunuja. Kaksi ruumiinkantajaa, joilla oli harmaa, mustin rintapielin ja hihansuin koristettu virkapuku, käveli molemmin puolin ensimäisiä vaunuja. Viimeisenä asteli muuan työmiehen pukuun puettu ontuva ukko. Saattue kulki Vaugirardin hautuumaata kohti.
Ukon taskusta pilkistelivät vasaran varsi, taltan terä ja pihtien sakarat.
Vaugirardin hautuumaa muodosti poikkeuksen Pariisin hautuumaiden joukossa. Sillä oli omat tapansa, niinkuin sillä oli erikoinen ajoporttinsa ja sivuporttinsa, joita sen kaupunginosan vanhoihin nimityksiin kiintynyt vanhempi väki sanoi hevosportiksi ja jalkaportiksi. Pikku Picpusin bernhardilais-benediktiläisnunnat olivat, kuten mainittu, saaneet oikeuden haudata kuolleensa sinne erikoiseen nurkkaukseen ja illalla, koska tämä maa-alue oli muinoin kuulunut heidän yhdyskunnalleen. Haudankaivajilla, joilla siis oli toimituksia hautuumaalla illalla kesäisin ja yöllä talvisin, oli siinä suhteessa erikoiset sääntönsä. Pariisin hautuumaiden portit suljettiin siihen aikaan auringon laskiessa, ja koska tämä määräys kuului kunnalliseen järjestykseen, oli Vaugirardin hautuumaa sen alainen samoin kuin muutkin. Hevosportti ja jalkaportti olivat kumpikin rautakangista rakennetut ja aivan vierekkäin, ja niiden sivuun oli arkkitehti Perronnetin piirustusten mukaa kohotettu pieni, soma talonen, jossa hautuumaan portinvartija asui. Nämä rautaportit kääntyivät siis ehdottomasti saranoillaan sillä hetkellä, jolloin aurinko katosi Sotavanhusten kirkon kupukaton taakse. Jos joku haudankaivaja vielä silloin viivytteli hautuumaalla, oli hänellä vain yksi keino ulos pääsemisekseen: hautaustoimiston hallituksen antama kortti. Jonkunlainen kirjelaatikon tapainen oli laitettu portinvartijan akkunan luukkuun. Haudankaivaja heitti korttinsa tähän laatikkoon, portinvartija kuuli sen putoavan, veti nuorasta ja jalkaportti avautui. Ellei haudankaivajalla ollut korttia, mainitsi hän nimensä, portinvartija nousi ehkä jo makuultaan, katsoi oliko haudankaivaja oikea henkilö ja avasi portin avaimella. Näin pääsi haudankaivaja ulos, mutta sai maksaa viisitoista frangia sakkoa.
Tämä hautuumaa häiritsi omavaltaisine erikoismääräyksineen hallituksen harrastamaa yhdenmukaisuutta. Vähän jälkeen v. 1830 se hävitettiinkin. Sen sijalle tuli sitten Mont-Parnassen hautuumaa, saaden entiseltä Vaugirardin hautuumaalta perinnöksi erään vanhan kuuluisan kapakan, jonka seinään kiinnitettyyn lautaan oli maalattu kuittenihedelmä sekä ilmoitus: Makean Kuittenin Kapakka ja joka, keskelle hautuumaan muuria osuen, näytti osan päädystään vierailleen ja toisen hautakiville.
Vaugirardin hautuumaata olisi saattanut sanoa kuihtuneeksi hautuumaaksi. Se rappeutui rappeutumistaan. Mädännys voitti siellä yhä enemmän jalansijaa, ja kukkaset hävisivät sen haudoilta ja nurmikoilta. Porvarit eivät enää mielellään kaivattaneet viimeistä leposijaansa Vaugirardin multaan. Se haisi köyhältä. Père-Lachaise, se oli toista! Jaksaa ostaa itselleen hauta Père-Lachaisesta oli samaa kuin kyetä hankkimaan asuntoonsa mustapuiset huonekalut. Ylhäinen hienostelu näyttäytyy siinä kaikessa loistossaan.
Vaugirardin hautuumaa oli kunnianarvoisa, muinaisten ranskalaisten puutarhojen tapaan istutuksilla koristettu aitaus. Suoria käytäviä, puksipuita, elämänpuita, rautatammia, vanhoja hautoja vanhojen punakatajain suojassa, korkeata ruohoa. Ilta oli siellä kaamea. Sen viivat olivat synkkiä ja surullisia.