"Hän on kuollut!"
Ja kohottautuen suoremmaksi löi hän niin rajusti käsivartensa ristiin, että nyrkit iskivät olkapäihin ja huusi:
"Näinkö minä hänet siis pelastinkin!"
Ja miesparka alkoi nyyhkyttää. Hän puheli itsekseen, sillä erehdystä on luulla, ettei yksinpuhelu olisi aivan luonnollinen tapahtuma. Ankara liikutus puhkeaa usein äänekkäiksi sanoiksi, vaikkei niitä olisi kukaan kuulemassakaan.
"Tämä on kaikki ukko Mestiennen syytä. Miksi sen nyt pitikin parahiksi kuoleman, mokomankin pässinpään? Mikä pakko hänen olikin heittää henkeänsä juuri silloin kun ei sitä kukaan osannut odottaakaan. Hän se nyt tuotti herra Madeleinelle surman. Ukko Madeleine! Hän on arkussa. Hän ei tarvitse enää mitään. Kaikki on lopussa. — Onko kaikessa tässä nyt yhtään järkeä! Ah! Jumalani! Hän on kuollut! Ja mitä teen minä sille pienokaiselle? Ja mitähän sanoo hedelmäin kaupustelijatarkin? Onko nyt hyvän Jumalan nimessä mahdollista, että moinen mies kuolee moisella tavalla? Kun ajattelen, että hän silloin ryömi minun vankkurieni alle! Ukko Madeleine! Ukko Madeleine! Johan minä sitä sanoin, tukehtunut se on. Ei vain tahtonut uskoa minua. Tämäpä oli totisesti kaunis juttu, tämä! Kuollut se on, kuollut tämä oiva mies, oivallisin mies kaikkein hyvän Jumalan hyvien ihmisten joukosta! Entäs hänen lapsukaisensa! Minä en lähde lainkaan sinne luostariin enää. Minä jään tänne. Tätäkö sitä tavoitettiin! Maksoikin kahden äijänkähnyksen ruveta hullujen temppuihin! Mutta mitenkähän hän oikeastaan pääsisi luostariin? Siitä se lähti alkuunsa. Ei niitä semmoisia saisi tehdä. Ukko Madeleine! Ukko Madeleine! Ukko Madeleine! Madeleine! Herra Madeleine! Herra pormestari! Ei se kuule minua. Tulkaa nyt jo pois sieltä!"
Ja hän raastoi tukkaansa.
Kaukaa puiden takaa kuului kimeä kirskahdus. Hautuumaan portteja suljettiin.
Fauchelevent kumartui Jean Valjeanin puoleen, hätkähti yht'äkkiä ja peräytyi niin pitkälle kuin haudassa saattaa peräytyä.
Jean Valjean oli avannut silmänsä, ja tuijotti nyt häneen.
Kuoleman näkeminen on kauheata, mutta kuolleistaheräämisen näkeminen on melkein yhtä kauheata. Fauchelevent kivettyi, jäykistyi, kalpeni. Hän ei enää tiennyt missä oli, sillä kaikki nämä ankarat mielenliikutukset olivat syösseet hänet tasapainostaan. Hän ei tiennyt, oliko hän tekemisissä kuolleen vai elävän kanssa, ja hän tuijotti Jean Valjeaniin, joka vuorostaan tuijotti häneen.