"Nukahdin", virkkoi vihdoin Jean Valjean.
Ja hän nousi istualleen.
Fauchelevent painui polvilleen.
"Laupias pyhä Neitsyt! Miten Te minut pelästytitte!"
Sitten nousi hän seisaalleen ja huudahti:
"Kiitos, ukko Madeleine!"
Jean Valjean oli vain pyörtynyt. Raikas ilma oli herättänyt hänet horroksista.
Riemu on kauhun pakovesi, ja Faucheleventilla oli yhtä suuri vaiva tointuakseen kuin Jean Valjeanillakin.
"Te ette siis olekaan kuollut! Ah! Miten olettekin järkevä! Minä kutsuin Teitä niin kauvan, että vihdoinkin palasitte. Kun näin Teidän suljetut silmänne, sanoin: Kas niin, nyt se tukehtui. Minusta olisi tullut hullu, oikein pakkopaitainen hullu. Minut olisi viety Bicêtreen. Mitä Te olisitte luullut minun osanneen tehdä, jos Te olisitte kuollut? Entä pikku tyttönne sitten! Hedelmäinkaupustelija ei olisi ymmärtänyt koko jutusta hituistakaan! Hänelle tuodaan kaikessa hopussa lapsi, ja sitten iso-isä kuolla kupsahtaakin kesken kaiken! Mikä juttu! Hyvät paratiisin pyhimykset, mikä juttu! Mutta nyt Te olette hengissä, se on pää-asia."
"Minun on kylmä", sanoi Jean Valjean.