Valtiokin huomasi, että joku nyt oli jossakin muserrettu. Ei täyttä neljääkään vuotta sen tuomioistuimen päätöksen jälkeen, joka kuritushuoneen hyväksi oli havainnut herra Madeleinen ja Jean Valjeanin olleen yhden ja saman henkilön, olivat veronkantokulut Montreuil-sur-Merin piirikunnassa kohonneet kaksinkertaisiksi, niin että herra de Villèlekin huomautti asiasta julkisessa puheessaan helmikuussa vuonna 1827.
2.
Tässä esiintyy kaksi runosäettä, jotka ehkä ovat paholaisen perua.
Ennenkuin käymme edemmäksi, lienee tässä paikallaan kertoa yksityiskohtaisemmin eräästä omituisesta tapahtumasta, joka niihin aikoihin sattui Montfermeilissä ja joka mahdollisesti on jossakin yhteydessä muutamain järjestysvallan arveluiden kanssa.
Montfermeilissä elää muuan hyvin vanha taika-usko, joka on sitäkin merkillisempi ja huomattavampi, koska kansanomainen taika-usko Pariisin naapuristossa on kuin paratiisipuu Siperiassa. Me kunnioitamme kaikkia harvinaisia kasveja. Vaan tällainen on Montfermeilin taika-usko. Uskotaan paholaisen ikimuistoisista ajoista asti valinneen metsän aarteittensa kätköpaikaksi. Vanhat eukot vakuuttavat, ettei ole niinkään harvinaista tavata hämärän laskeutuessa metsän salaperäisiin pimentoihin mustaa miestä, joka näyttää vallan kuorma-ajurilta tai halonhakkaajalta, jolla on puukengät jalassa, palttinaiset kaatiot ja mekko pukimina ja jonka helposti tuntee siitä, että sillä hatun tai lakin asemasta on kaksi suunnatonta sarvea päässä. Siitä sen pitäisi tosiaankin helposti tunteman. Tämä mies kaivaa tavallisesti hyvin touhuissaan kuoppaa. On olemassa kolme eri tapaa suoriutua kunnialla tästä kohtauksesta. Ensimäinen on lähestyä miestä ja puhutella sitä. Silloin huomataan, että mies onkin varsin yksinkertaisesti joku talonpoika, joka näyttää mustalta, koska on hämärä, joka ei suinkaan kaiva kuoppaa, vaan kapsii heiniä lehmilleen ja jonka luulotellut sarvet johtuvat sangen mutkattomasti lantatadikosta, jota se kantaa selässään ja jonka kynnet illan epäselvässä valossa näyttävät lähtevän sen päästä. Tullaan kotiin ja kuollaan vielä saman viikon kuluessa. Toinen tapa on tarkastella miestä, odottaa siksi, kunnes se on kaivanut kuoppansa, luonut sen taas umpeen ja mennyt matkoihinsa. Sitten pitää juosta hyvin vikkelästi kuopalle, kaivaa se auki ja ottaa sieltä "aarre", jonka musta mies sinne varmasti pani. Tässä tapauksessa tulee kuolema saman kuukauden kuluessa. Kolmanteen tapaan vihdoin kuuluu, ettei puhuta sanaakaan mustalle miehelle, ei katsota sinne päinkään, vaan juostaan pakoon täyttä karkua. Silloin korjaa kuolema saaliinsa vasta saman vuoden kuluessa.
Koska kaikilla kolmella tavalla on omat hankaluutensa, käytetään tavallisimmin toista, siitä kun lähtee muutamia etujakin, kuten esimerkiksi suunnaton aarre, vaikka sen omistaminen kestäisikin vain yhden kuukauden. Pelottomat miehet, joita kaikki onnenkokeet houkuttelevat, ovat siis, niin väitetään, sangen usein kaivaneet auki mustan miehen kuopat ja yrittäneet puhaltaa paholaisen aarteen. Mutta tulos näyttää olevan sangen laiha, ainakin mikäli saamme uskoa perimätietoa ja erinomattain niitä kahta arvoituksellista raakalaislatinaksi kyhättyä runosäettä, jotka muuan noituudesta epäilty normandilainen munkki Tryphon on jälkeensä jättänyt. Tämä Tryphon makaa haudattuna Saint-Georges de Bochervillen luostarissa lähellä Rouenia, ja hänen haudallaan sikiää sammakoita.
Ponnistellaan siis vallan tavattomasti, sillä nämä kuopat ovat yleensä hyvin syviä, hikoillaan, kaivetaan, uurastetaan yö läpeensä, sillä yöllähän temppu on tehtävä, paita kastuu, kynttilä palaa loppuun, kuokanterä lohkeilee, ja kun vihdoin viimein päästään kuopan pohjaan, kun vihdoin viimein päästään käsin koskettamaan "aarretta", mitä löydetään? millainen on paholaisen aarre? Kuparilantti, joskus kultaraha, kivi, luuranko, verinen ruumis, joskus nelinkerroin kuin paperilehti kirjelaukkuun taitettu aave, joskus ei mitään. Tätä näyttävät ennustavan uteliaille uskalikoille Tryphonin säkeet:
Fodit, et in fossa thesauros condit opaca,
As, nummos, lapides, cadaver, simulacra, nihilque.
Meidän päivinämme näytään löydettävän myöskin väliin ruutisarvi ja kuulia, väliin vanha likainen, ruskettunut korttipakka, jota paholainen ilmeisesti on ennen itse käyttänyt. Tryphon ei mainitse näitä kahta löytö-esinettä lainkaan, mikä onkin ymmärrettävissä, koska Tryphon eli kahdennellatoista vuosisadalla ja koska ei ole todennäköistä, että paholainen olisi oivaltanut keksiä ruudin ennen Roger Baconia tai kortit ennen Kaarle Kuudetta.
Jos näillä korteilla lähtee peliin, niin tietää menettävänsä kaiken, mitä omistaa; mitä taas tulee ruutiin, joka on ruutisarvessa, niin on sillä ominaisuus räjähyttää pyssy palasiksi päin ampujan naamaa.