Vuotta 1823 kutsuivat entisten olojen palauttajat "Espanjan sodan aikakaudeksi".
Tämä sota tarjosi nähtäväksi paljon tapauksia yhteen ainoaan tapaukseen liittyneinä ja paljon oudostuttavia seikkoja. Se oli ensiksikin suuri perhetapaus Bourbonien huoneelle: Ranskan haara auttoi ja suojeli Madridin haaraa, menetellen siis niinkuin vanhemman veljen tuleekin. Sitten se osoitti ilmeistä palautumista meidän kansallisiin perintötapoihimme, sekä samalla alistumista ja mukautumista pohjoisesta tuleviin toivomuksiin. Angoulêmen herttua, jota vapaamieliset lehdet kutsuivat Andujarin sankariksi, piti aisoissa kerettiläisvainoojain vanhaa, mutta sangen todellista hirmuvaltaa, sen jouduttua otteluun vapaamielisten kuvitellun hirmuvallan kanssa; hänen voitonriemuista asentoansa pilasi hiukan hänen rauhallinen ilmeensä. Vallankumouksen yltiötasavaltalaiset oli descamisados nimisinä loihdittu jälleen henkiin ylhäisten leskirouvain suureksi kauhuksi. Yksinvalta esti edistyksen kulkua, edistyksen, jota sanottiin anarkiaksi. Vuoden 1789 opit oli ilman muuta salakavalasti painettu unohduksiin. Kautta Europan kaikui varoitushuuto ranskalaista aatetta vastaan, mutta se aate kulki siitä huolimatta ympäri maailman. Ranskan hallitsijan pojan, ylipäällikön, rinnalla kirjoittautui Carignanin prinssi, josta sittemmin tuli Kaarle Albert, vapaa-ehtoiseksi tähän kuninkaiden ristiretkeen kansoja vastaan, ottaen koristuksekseen tavallisen tarkk'ampujan punaiset olkalaput. Entiset keisarikunnan sotilaat läksivät nekin kahdeksan vuoden levon jälkeen liikkeelle, mutta he olivat jo vanhoja, alakuloisia, ja he taistelivat valkoisen kokardin merkeissä. Kolmivärilippua liehutti vieraalla maalla sankarillinen ranskalainen väki, kuten kolmekymmentä vuotta ennemmin oli liehuteltu valkoista lippua Coblenzissa. Munkkeja oli sekaantunut meidän sotajoukkoomme. Vapauden ja uudistuksen henki taivutettiin järkiinsä pistimien avulla. Periaatteita tuhotessa turvattiin kanuunoihin. Ranska hajoitti nyt aseillaan sitä, mitä se oli ennen hengellään rakentanut. Vihollispäälliköt ostettiin, sotilaat epäröivät, kaupunkeja piiritettiin miljoonilla. Ei vähintäkään todellista sotavaaraa, vaikka räjähdykset olivatkin mahdollisia, kuten onkin luonnollista yllätetyssä ja vallatussa ruutihaudassa. Vähän vuodatettiin verta, vähän hankittiin sotamainetta. Muutamat saivat häpeän hattuunsa, ei kukaan kunniaa. Senlainen oli tämä sota, ja kuitenkin sitä kävivät ruhtinaat, jotka polveutuivat Ludvig XIV:stä ja johtivat kenraalit, jotka olivat olleet Napoleonin koulussa. Se joutui sen surullisen kohtalon alaiseksi, ettei se muistuttanut ei suurta sotaa eikä suurta valtiotaitoa.
Muutamat kahakat olivat vakavampaa laatua. Trocaderon valtaus esimerkiksi oli kaunis urotyö. Mutta ylipäänsä, toistamme sen vieläkin, tämän sodan torvista lähtee särkynyt ääni. Kokonaisuus oli epäilyttävä. Historia hyväksyy Ranskan menettelyn, kun se vain vastenmielisesti suostui ottamaan vastaan tämän väärän voiton. Näytti ilmeiseltä, että muutamat vastustusta johtavat espanjalaiset upseerit peräytyivät liian helposti: voitto synnytti ajatuksen lahjomisesta. Näytti aivan siltä, kuin olisi viholliskenraalit saatu pikemmin myötätuntoisiksi kuin voiton jumala, ja voittoisa sotamies palasi nöyryytettynä kotiinsa. Sota oli tosiaankin kehno sodaksi, sillä taistelulippujen poimuista paistoivat sanat: Ranskan Pankki.
Vuoden 1808 sotilaat, jotka muistivat Saragossan kamalan lopun, rypistelivät kulmakarvojaan vuonna 1823, nähdessään, kuinka helposti linnoitusten portit aukenivat, ja alkoivat kaivata Palafoxia. Ranskalainen näkee paljon mieluummin vastustajanaan Rostopshinin kuin Ballesteroksen, se nyt on kerran hänen luontonsa.
Katsellaksemme asiaa vieläkin vakavammalta näkökannalta — ja syytä on meidän sitä huomauttaa — tämä sota, joka loukkasi Ranskan sotilaallista kunniantuntoa, loukkasi myös kansanvaltaista henkeä. Siinä yritettiin orjuuttamista. Tässä sodassa oli ranskalaisen sotamiehen, kansanvallan kasvatin, koetettava painaa ies toisten niskoille. Inhoittava takaperoisuus. Ranskan tehtävänä on kansojen hengen herättäminen, eikä sen tukahuttaminen. Vuoden 1792 jälkeen ovat kaikki Europan vallankumoukset Ranskan vallankumouksen jälkikaikuja. Vapaus loistaa Ranskasta käsin, loistaa kirkkaasti kuin aurinko. Sokea, ken ei sitä näe! Ne ovat Bonaparten sanat.
Vuoden 1823 sota oli siis, samalla kun se oli häpeällinen yritys Espanjan jaloa kansaa vastaan, myös kurja hyökkäys Ranskan vallankumousta vastaan. Ja tänlaiseen hirvittävään tekoon antautui Ranska! Pakosta. Sillä ulkopuolella vapautussotien tekevät armeijat kaiken, mitä ne tekevät, pakosta. Käsite ehdoton tottelevaisuus sen osoittaa. Armeija on aivan hämmästyttävä suhteiden yhdistelmä, missä voima on tuloksena suunnattomasta voimattomuudesta. Siten saavat selityksensä sodat, joita ihmiset käyvät ihmisiä vastaan vastoin ihmisten omaa tahtoa.
Mitä Bourboneihin tulee, muodostui vuoden 1823 sota heille tuhoisaksi. He pitivät sitä menestyksenä. He eivät havainneet lainkaan vaaraa siinä, että olivat antaneet sotakäskynsä tappaa aatteen. Yksinkertaisuudessaan erehtyivät he niin perinpohjaisesti, että alkoivat yrityksissään voima-aineksena käyttää äärettömästi heikontavaa rikosta. Salakavala väijytys-henki tuli heidän valtiotaitonsa perustukseksi. Vuosi 1823 siitti 1830. Espanjan sotaretki muodostui heidän neuvotteluissaan todistuskappaleeksi voima-iskujen ja jumalallista oikeutta sortavien uhkarohkeiden temppujen puolesta. Kun kerran Ranska oli jälleen kohottanut valta-istuimelle el rey neton Espanjassa, niin saattoihan se myös järjestää rajattoman kuningasvallan kotonaan. Peloittavan erehdyksensä sokaisemina pitivät he sotilaan kuuliaisuutta kansakunnan suostumuksena. Tällaiset sokeat erehdykset kaatavat valta-istuimia. Ei ole hyvä nukahtaa enempää mantsanillan, myrkkypuun, kuin armeijankaan varjoon.
Vaan palatkaamme Orion-laivaan.
Prinssi-ylipäällikön komentaman armeijan liikehtiessä mantereella, risteili laivasto Välimeren vesillä. Mainitsimme jo, että Orion kuului tähän laivastoon ja että sen oli täytynyt merivahinkojen takia laskea Toulonin satamaan.
Satamassa lojuvalla sotalaivalla on omituisen kiihoittava vaikutus suureen yleisöön. Se johtuu varmaankin siitä, että laiva on niin suuri, ja kansahan rakastaa kaikkea, mikä on suurta.