2.
Niitä kahta muotokuvaa viimeistellään.
Tähän asti olemme nähneet Thénardierit vain sivulta käsin. Hetki on tullut kiertää tämän pariskunnan ympäri ja tarkastella heitä kaikilta tahoilta.
Ukko Thénardier oli hiljattain täyttänyt viisikymmentä vuottansa. Eukko Thénardier lähenteli neljääkymmentä, mikä naisen ijässä vastaa miehen viittäkymmentä. Niin että vaimon ja miehen välillä vallitsi jonkunlainen ijän tasasuhde.
Lukijat ovat ehkä eukko Thénardierin ensimäisestä esiintymisestä saakka säilyttäneet muistissaan ainakin muutamia piirteitä tästä rotevasta, vaaleasta, punakasta, lihavasta, pyylevästä, tanakasta, voimakkaasta ja kerkeästä naisesta. Olemme jo huomauttaneet hänen olleen vähin sukua niille jättiläismäisille villinaisille, jotka upeilevat markkinoilla kivenpalasia tukassaan. Hänestä se kaikki talossa lähti, vuoteiden laittamiset, huoneiden siivoomiset, pesut, ruoat, sateet, päivänpaisteet, myrskyt. Ainoana palvelijattarena oli Cosette; hiirenpoika elefantin orjana. Kaikki vapisi hänen ääntänsä, akkunat, huonekalut ja ihmiset. Hänen leveä naamansa, jota pisamat peittivät, näytti aivan vaahtokauhalta. Hänen ylähuultansa koristivat tukevat haivenet. Hän oli kuin mikäkin tytöksi puettu kuormankantaja. Hän kiroili loistavasti. Hän kehui särkevänsä pähkinän nyrkiniskulla. Ellei hän olisi lukenut romaaneja, ja elleivät ne olisi hetkittäin paljastaneet hempukkaa ihmissyöjä-akan alta, ei olisi kenenkään päähän pälkähtänyt sanoa hänestä: hän on nainen. Tämä Thénardier-eukko oli aivan kuin kalankaupustelijattareen oksastettu tytönheilakka. Ken kuuli hänen puhuvan, sanoi: "Hän on santarmi." Ken näki hänen juovan, sanoi: "Hän on kuorma-ajuri." Ken näki hänen käsittelevän Cosettea, sanoi: "Hän on pyöveli." Levätessä ulkoni hänen suustaan yksi hammas.
Ukko Thénardier oli pieni, laiha, kalpea, kulmikas, luiseva, hintelä mies, joka näytti aina sairaalta, mutta jonka vointi oli mainio, mikä oli hänen oveluutensa alkua. Tavallisesti hymyili hän aina varovaisuudesta ja oli kohtelias melkein kaikille ihmisille, kerjäläisellekin, jolta hän kielsi rovon. Hänellä oli näädän katse ja oppineen miehen ulkomuoto. Hän oli hyvin Delillen muotokuvien näköinen. Hänen veikistelyynsä kuului juominen kuorma-ajurien kanssa. Kukaan ei ollut kuitenkaan vielä nähnyt häntä juovuksissa. Hän poltti isoa piippua. Hänellä oli mekko ja mekon alla vanha musta puku. Hän oli mielestään perillä kirjallisuudesta ja materialismista. Väitteittensä tueksi lausuili hän usein nimiä sellaisia kuin Voltaire, Raynal, Parny ja, mikä ihmeellistä, pyhä Augustinus. Hän vakuutti omaavansa "systeemin." Muuten aika veijari. Oikea koiran poika. Tällainenkin vivahdus on olemassa. Muistetaan kai, että hän väitti olleensa sotapalveluksessa. Hän kertoili mahtipontisesti, mitenkä hän ollessaan kersanttina jossakin kevytaseisten kuudennessa tai yhdeksännessä rykmentissä Waterloossa, oli yksinään kokonaista husaari-eskadroonaa vastaan taistellen peittänyt ruumiillaan ja pelastanut kuulatuiskusta "erään vaarallisesti haavoittuneen kenraalin." Siitä syystä oli hän nostanut seinälleen liekehtivän ilmoituskilpensä, ja siitä syystä sanoivat paikkakuntalaiset hänen kapakkaansa "Waterloon kersantin kapakaksi." Hän oli vapaamielinen, muinaisuuden ihailija ja bonapartelainen. Hän oli avustanut vaivaistalon rakentamista. Kylällä puhuttiin hänen yrittäneen opiskella papiksi.
Mutta me luulemme hänen aivan yksinkertaisesti opiskelleen Hollannissa kapakoitsijaksi. Tämä sekasikiömäinen veijari oli kaiken todennäköisyyden mukaan lilleläinen flaami Flanderissa, ranskalainen Pariisissa, belgialainen Brysselissä. Hän osasi taitavasti mukaantua kaikkiin olosuhteisiin. Mehän tunnemme hänen urhoutensa Waterloossa. Kuten näemme, olivat hänen kehuskelunsa hiukan liioiteltuja. Soutaminen ja huopaaminen, polveileminen ja seikkaileminen, siinä hänen olemuksensa peruspiirteet. Repaleinen omatunto tuottaa repaleisen elämän. Ja todennäköisesti kuului Thénardier tuona myrskyisenä aikana, kesäkuun 18 päivän 1815 tienoilla niiden ryösteleväin muonakauppiaiden joukkoon, joista olemme puhuneet ja jotka kiertelevät kaikki tiet, varastavat yksiltä ja myövät toisille, ja jotka ajaa rytyyttelevät ränsistyneissä vankkuripahoissa perhekunnittain, ukko, akka ja lapset, seuraten marssivia joukkoja ja osaten aina vaistomaisesti liittyä voittajiin. Suoritettuaan tämän sotaretken ja kerättyään kylliksi "rokunoita", kuten hän sanoi, oli hän avannut kapakan Montfermeiliin.
Nämä elonkorjuun aikaan ruumiilla peitetyiltä pelloilta kootuista kukkaroista ja kelloista, kultasormuksista ja hopearisteistä saadut "rokunat" eivät kuitenkaan muodostaneet suurta summaa, eivätkä ne olleet jaksaneet viedä kovin pitkälle tätä kapakoitsijaksi muuttunutta muonakauppiasta.
Thénardierin eleissä oli jotakin eriskummaisen suoraviivaista, joka kiroukseen liittyneenä muistuttaa kasarmia, ja ristinmerkin seuraamana seminaaria. Hän oli oiva puhumaan. Hän uskotteli olevansa oppinut. Siitä huolimatta oli koulumestari havainnut hänen tekevän "pukkeja." Hän sepusteli sangen taitavasti matkustajain laskuja, mutta harjaantunut silmä löysi niistä laskuista joskus oikokirjoitusvirheitä. Thénardier oli salakavala, ahmatti ja vetelys, mutta nopsa ja ketterä, jos niin tarvittiin. Hän ei halveksinut palvelijattariansa, mistä johtui, ettei hänen eukkonsa niitä enää pitänyt. Jättiläisnainen oli mustasukkainen. Hänestä näyttivät kaikki naiset mielistelevän tuota laihaa, keltaihoista miestä.
Thénardier, joka ennen kaikkea oli oikea kavaluuden ja ovelan harkinnan perikuva, oli luonnostaan hyvin tyyni ja rauhallinen konna. Se laji onkin vaarallisin: siihen sekaantuu tekopyhyyttä.