Tällä ei kuitenkaan ole sanottu, ettei Thénardier tilaisuuden tullen olisi kyennyt raivostumaan ainakin yhtä perinpohjaisesti kuin hänen eukkonsakin. Mutta se tapahtui sangen harvoin, ja niinä hetkinä, koska hän kantoi kaunaa koko ihmiskuntaa kohtaan, koska hänen sisimmässään roihusi vihan polttava lieska, koska hän oli niitä ihmisiä, jotka hakevat kostoansa lakkaamatta, jotka syyttävät kaikkea sitä, mikä heidän ohitseen kulkee, kaikesta siitä, mikä putoo heidän päälleen, ja jotka ovat aina valmiit heittämään ensimäisen vastaantulijan niskaan muka oikeutettuna kostona kaikki elämänsä pettymykset, vararikot ja tappiot, koska kaikki tuo viha kohosi hänen sydämestään ja kuohui hänen suussaan ja kipinöi hänen silmissään, oli hän kauhistuttava. Onneton se, ken silloin joutui hänen raivonsa esineeksi!
Muiden ominaisuuksiensa lisäksi oli Thénardier tarkkaavainen ja terävänäköinen, vaitelias ja lavertelias aina asianhaarojen mukaan. Hänen tekojansa hallitsi aina nopsa äly. Hänen katseensa oli kuin kaukoputkeen tähysteleväin merimiesten räpyttävä katse. Thénardier oli tavallansa oikea valtiomies.
Jokainen, joka ensi kertaa astui kapakkaan, sanoi eukko Thénardierin nähdessään: "Kas siinä talon isäntä." Erehdys. Hän ei ollut edes emäntä. Isäntä ja emäntä oli mies. Vaimo raatoi, hän suunnitteli. Hän johti kaikkea ikäänkuin jonkunlaisella näkymättömällä, herkeämättömällä voimalla. Sana riitti, joskus vain vihjaus; mastodontti totteli. Eukon mielestä oli Thénardier jonkunlainen korkeampi, mahtavampi olento, jonka vallasta hänellä oli vain hämärä aavistus. Hänellä oli kaikki tottelemisen avut, Jos joskus olisi syntynyt erimielisyyttä hänen ja "herra Thénardierin" välillä — mikä tosin oli otaksumaton seikka — ei hän olisi milloinkaan, koskipa asia sitten mitä hyvänsä, julkisesti väittänyt miestänsä vastaan. Ei milloinkaan olisi hän "vieraiden kuullen" tehnyt sitä virhettä, johon naiset niin usein joutuvat vikapäiksi ja jota parlamenttikielessä sanotaan kruunun paljastamiseksi. Niin epäilyttäviin tuloksiin kuin tämä heidän sopunsa veikin, niin oli jonkunlaista älyllistä järkevyyttä tuossa eukko Thénardierin alistumisessa miehensä tahtoon. Tämä meluava lihavuori liikkui tuon hintelän itsevaltiaan pikkusormen kosketuksesta. Siinä näkyi tuo ikivanha seikka, yhtä omituinen kuin vanhakin: aine palveli henkeä. Sillä eräänlaisella rumuudella on juurensa ja olemisoikeutuksensa itsensä ikuisen kauneuden syvyyksissä. Thénardierissa oli jotakin peitettyä, salaperäistä. Siitä tämän miehen rajaton valta tähän naiseen nähden. Muutamin hetkin näki vaimo miehensä kuin sytytettynä kynttilänä; toisin ajoin taas tunsi hän valtijaansa kotkankynnet selässään.
Tämä nainen oli peloittava olento, joka rakasti vain lapsiansa ja pelkäsi vain miestänsä. Hän oli äiti, koska hän oli nisäkäs. Muuten rajoittui hänen äidillisyytensä tyttäriin, eikä se, kuten tulemme näkemään, ulottunut enää poikiin. Hänen miehellään taas ei ollut muuta ajatusta kuin rikastuminen.
Hän ei siinä onnistunut. Sovelias näyttämö puuttui tältä suurelta kyvyltä. Thénardier hävisi Montfermeilissä perin pohjin, mikäli häviämisestä voi nollassa olla puhetta. Sveitsissä tai Pyreneillä olisi tästä tyhjätaskusta vääntynyt miljoonainomistaja. Mutta minne kohtalo kerran kahlehtii kapakoitsijan, niin ei siinä auta muu kuin järsiä pois vain.
Ymmärrettävästi on sanaa kapakoitsija käytetty tässä ahtaammassa merkityksessä, joka ei ulotu kokonaiseen ihmisluokkaan.
Tänä samana vuonna 1823 oli Thénardierilla noin tuhatviisisataa frangia kiireellisiä velkoja, ja se seikka veti hänet murheelliseksi.
Miten itsepintaisesti sallimus tekikin hänelle vääryyttä, niin oli Thénardier niitä miehiä, jotka syvimmin ja uudenaikaisimmalla tavalla käsittävät erään seikan, mikä on hyve raakalaiskansojen keskuudessa, mutta kauppatavara sivistyneissä maissa: vieraanvaraisuuden. Muuten oli hän erinomainen salametsästäjä, ja hänen taitonsa ampuma-aseen käyttelyssä oli laajalti kuulu. Hän osasi hymyillä erikoisen kylmästi ja rauhallisesti, ja se hymy oli erittäin vaarallista laatua.
Hänen järkeistelynsä kapakoitsijan ammatista säihkyivät hänestä joskus salamoina. Hänellä oli varastossa erinäisiä alaan kuuluvia mietelmiä, joita hän koki ahtaa eukkonsa päähän.
"Kapakoitsijan ja majatalonpitäjän velvollisuus", selitti hän eukolleen eräänäkin päivänä ankarana, matalalla äänellä, "on myydä kenelle tahansa ruokaa, lepoa, valoa, tulta, likaisia lakanoita, palvelusta, kirppuja, hymyä, pysäyttää matkustajat, tyhjennellä pieniä kukkaroita ja keventää tuntuvasti isoja, antaa kunnioittavasti suojaa matkustaville perheille, nylkeä mies, höyhentää vaimo ja puijata lapsi puti puhtaaksi, ottaa eri maksu avatusta akkunasta, suljetusta akkunasta, takan sopesta, nojatuolista, istuimesta, rahista, jakkarasta, höyhenvuoteesta, patjasta ja olkikuvosta, tietää, kuinka paljon varjo kuluttaa peiliä ja arvioida se ja panna matkustaja sen tuhannen sarvipään nimessä maksamaan kaikki, jopa kärpäsetkin, joita hänen koiransa pyydystää!"