Tässä miehessä ja tässä naisessa olivat kavaluus ja sokea voima menneet keskenään naimisiin, ja siitä oli syntynyt kamala, kauhistava valjakko.
Sillä välin kun mies hautoi omia aatoksiaan ja kutoi suunnitelmiaan, ei eukko Thénardier ajatellut etäisiä velkojia, ei huolehtinut huomisesta eikä eilisestä, vaan eli rotevasti kutakin hetkeä erikseen.
Sellaisia olivat nämä kaksi ihmistä. Cosette oli heidän välissään, heidän molemminpuolisen painonsa alaisena kuin olentoraukka, jota olisi samalla kertaa myllynkivi muserrellut ja pihdit repineet. Miehellä ja vaimolla oli kumpaisellakin oma menettelytapansa. Cosette sai iskuja satamalla, siitä piti vaimo huolen. Hän käveli talvetkin avojaloin, siitä piti huolen mies.
Cosette kiipesi rappuja, laskeutui taas alas, pesi, harjasi, hankasi, lakaisi, juoksi, puuhasi, huohotti, nosteli painavia esineitä, ja vaikka hän oli niin heikko ja hintelä, teki hän sentään kaikki raskaimmat työt. Ei säälistä puhettakaan! Petomainen emäntä, isäntä myrkyllinen. Thénardierin kapakka oli kuin lukinverkko, johon Cosette oli takertunut ja jossa hän pyristeli pelästyksissään. Sen julmemmin ei enään olisi voinut inhimillistä olentoa sortaa. Hänen asemansa oli aivan sama kuin kärpäsen hämähäkkien orjana.
Mutta vaitelias, hiljainen lapsiraukka ei avannut suutansa valitukseen.
Kun tuollaiset pienet lapset aamunkoitosta lähtien värjöttelevät puoli-alastomina ihmisten keskellä, mitä tapahtuu silloin sieluissa, jotka ovat juuri lähteneet Jumalan luota?
3.
Miehille viiniä ja hevosille vettä.
Saapui neljä uutta matkustajaa. Cosette oli vaipunut surullisiin mietiskelyihin. Sillä vaikka hän oli vasta yhdeksännellä, oli hän jo ehtinyt kärsiä niin paljon, että hän usein istui synkeänä ja murheellisena kuin vanhus.
Eukko Thénardier oli nyrkillään iskenyt hänen silmäluomensa mustaksi, mikä seikka antoi samaiselle eukolle aihetta tuon tuostakin ihmettelemään: