"Äkkiäpä tuosta kutaleesta ruma tulikin! Musta pussi vain silmään, ja sillä hyvä!"
Cosette ajatteli siis, että oli pimeä, hyvin pimeä, että hänen oli ollut pakko aivan odottamatta täyttää astiat ja kannut uusien matkustajien huoneisiin, ja ettei nyt ollut enää vettä lainkaan säiliössä.
Se seikka häntä kuitenkin hieman tyynnytti, ettei Thénardierein talossa yleensä juotu paljon vettä. Sieltä ei tosin puuttunut ihmisiä, joiden oli jano, mutta se jano haki mieluummin apua viinihaarikasta kuin vesi-astiasta. Jos joku olisi pyytänyt lasin vettä kaikkien näiden viinilasien kilistessä, olisi hän ehdottomasti saanut tovereiltaan raakalaisen nimen. Eräänä hetkenä alkoi lapsi kuitenkin vapista: eukko Thénardier kohotti liedellä porisevan padan kantta, otti sitten lasin ja astui nopeasti vesisäiliötä kohti. Hän käänsi hanaa, lapsi kohotti päänsä ja seurasi tarkasti jokaista hänen liikettään. Ohut vesisuihku lorisi säiliöstä ja täytti lasin puolilleen.
"Kas, kun vesikin on jo loppunut!" sanoi hän.
Seurasi hetken hiljaisuus. Lapsi ei hengähtänytkään.
"Pah!" jatkoi eukko Thénardier katsellessaan lasiaan, joka oli täyttynyt vain puolilleen, "ehkä tuokin tähän hätään riittää."
Cosette painui jälleen työhönsä, mutta neljännestunnin vielä hyppi ja leiskui hänen sydämensä kuin mikäkin suuri lumihahtuva.
Hän laski minuutit, jotka kuluivat, ja hän olisi mielellään ollut jo huomisaamussa.
Tuon tuostakin katsahti joku juojista kadulle ja huudahti: "Pimeä siellä on, pimeä kuin uunissa!" — tai —: "Eihän siellä kissakaan kulje ilman lyhtyä tähän aikaan!" Ja Cosette värisi.
Äkkiä astui muuan kapakkaan majoittunut kulkukauppias huoneeseen ja tiuskaisi: