"Hevostani ei ole juotettu!"
"On kun onkin", vakuutti eukko Thénardier.
"Mutta kun ei ole, niin ei ole, tietäkää se!" tenäsi kauppias.
Cosette ryömi pöydän alta.
"On niinkin! On niinkin!" hätäili hän. "Kyllä herran hevonen joi, joi se, sangosta vielä joikin, täysinäisestä sangosta, minä sitä juotin ja minä sitä vielä ruoputtelinkin ja maanittelin."
Se ei ollut totta. Cosette valehteli.
"Kas tuota tenavaa, kun on tuskin nyrkin kokoinen ja jo valehtelee niin että talo kaikuu", koveni kauppias. "Minun hevostani ei ole juotettu, kuuleppas nyt, pikku vätys! Se puhaltelee aivan eri tavalla, kun se ei ole saanut juodakseen, ja minä tunnen hyvin sen puhalluksen."
Mutta Cosette pysyi yhä väitteessään ja lisäsi tuskan kuristamalla, tuskin kuultavalla äänellä:
"Joipas se, ja kovasti vielä joikin!"
"Tuhannen pentelettä," kiivastui kauppias, "juottakaa aivan äkkiä minun hevoseni ja lopettakaa jo tämä lemmon hammastelu!"