"Vieläkö sinä siinä kuhnailet!" karjaisi eukko Thénardier.
Cosette painui ulos. Ovi sulkeutui.
4.
Nukke astuu näyttämölle.
Myymäläkojujen rivi, joka, kuten muistettanee, lähti kirkon edustalta, ulottui aina Thénardierin majatalon tienoille asti. Näitä myymälöitä valaisivat porvarien keskiyön messuun menoa odotellen paperisuppiloihin pistetyt kynttilät, mikä Thénardierin kapakassa istuskelevan koulumestarin lausunnon mukaan teki "tenhoisan vaikutuksen." Mutta taivaalla ei näkynyt ainuttakaan tähteä.
Viimeinen näistä kojuista oli pystytetty juuri Thénardierin ovea vastapäätä. Siinä myytiin leikkikaluja, ja siellä kimaltelivat helmet ja korukapineet ja kiiltopeltiset ihanuudet. Kaikkein näkyvimmälle paikalle oli kauppias valkoisten liinojen taustaa vastaan asettanut suunnattoman suuren nuken, joka oli lähes kaksi jalkaa korkea ja jonka puku oli punertavaa harsokangasta, päässä kultatupsuja, tukka oikeita hivuksia ja silmät emaljia. Koko päivän oli tämä ihme houkutellut luokseen suuret määrät kymmentä vuotta nuorempia ihailijoita, mutta Montfermeilistä ei ollut vielä löytynyt joko tarpeeksi rikasta tai kyllin aulista äitiä, joka olisi hankkinut sen tyttärelleen. Éponine ja Azelma olivat tarkastelleet sitä tuntikausin, ja olipa Cosettekin salavihkaa pistäytynyt sitä katsomassa.
Astuessaan kadulle sanko kädessä, ei Cosette, niin surullinen ja alakuloinen kuin hän olikin, voinut olla nostamatta katsettaan tuohon satumaiseen nukkeen, neitiin, kuten hän sitä nimitti. Lapsiraukka pysähtyi kuin kivettyneenä. Hän ei ollut vielä päässyt ihailemaan nukkea läheltä. Koko koju tuntui hänestä komealta palatsilta; tämä nukke ei ollut mikään nukke, se oli ilmestys, ihmenäky. Siinä näyssä esiintyivät ilo, loisto, rikkaus, onni jonkunlaisessa satumaisessa hohteessa tälle synkkään, kylmään kurjuuteen vajonneelle pikkuraukalle. Cosette mittaili lapsen teeskentelemättömällä surunvoittoisella ymmärtämyksellä kuilua, joka erotti hänet tästä nukesta. Hän vakuutteli itselleen, että täytyi olla kuningatar tai vähintäin kuninkaantytär, päästäkseen moisen "kapineen" omistajaksi. Hän tarkasteli sitä kaunista punertavaa pukua, sitä kaunista kiiltävää tukkaa ja ajatteli: "Hän on varmaankin hyvin onnellinen, tuo nukke!"
Hän ei jaksanut irroittaa katsettansa tästä haaveellisesta kojusta. Mitä enemmän hän tarkasteli, sitä enemmän häikäisi häntä näkemänsä. Hän luuli katselevansa paratiisia. Suuren nuken takana oli toisia pienempiä, jotka näyttivät hänestä haltijattarilta ja hyviltä hengiltä. Kauppias, joka astuskeli edes takaisin kojun perällä, tuntui hänestä aivan taivaan Isältä.
Ihailunsa valtaamana unohti hän kaikki, jopa asiankin, jolle hänet oli lähetetty. Äkkiä kutsui hänet eukko Thénardierin karkea ääni todellisuuteen:
"Vai vielä sinä papukaija siellä vetelehdit! Maltappas, kun täältä pääsen! Mitä riivattua hän siellä oikein tirkistelee? Ala heti laputtaa, senkin kuhnus!"