"Kylläpä olettekin koreita, kyllä jo!"
Tyttöset asettuivat istumaan tulen paisteeseen. Polvillaan kääntelivät ja hypittelivät he nukkeaan ja lepertelivät iloisesti kuin pienet linnut. Tuon tuostakin nosti Cosette silmänsä nypläyksestään ja katseli heidän leikkiään murheellisena.
Éponine ja Azelma eivät vilkaisseetkaan Cosetteen. Hän oli heistä sama kuin koira. Näiden kolmen pikkutytön ikä ei yhteensä tehnyt kahtakymmentäneljää vuotta, ja kuitenkin edustivat he koko inhimillistä yhteiskuntaa. Yhtäällä kateus, toisaalla halveksunta.
Thénardier-sisarusten nukke oli hyvin ränsistynyt ja hyvin vanha ja melkein riekaleina, mutta Cosetten mielestä oli se siitä huolimatta ylen ihana ja soma, sillä hänellä ei ollut vielä koskaan ollut nukkea, oikeata nukkea. Käytämme tässä sanantapaa, jonka kaikki lapset varmasti ymmärtävät.
Äkkiä huomasi eukko Thénardier, joka puuhissaan liikkuili pitkin tupaa, Cosetten huvitteleivan tavallaan ja työstään tauoten katselevan tyttöjen leikkiä.
"Ahaa! Vai niin!" ärjäisi eukko. "Vai se sinulta nyt vielä puuttui! Vai ei tule kutomisesta mitään! Eiköhän patukasta lähtisi apua!"
Vieras käännähti tuolillaan eukkoon päin.
"Rouva", sanoi hän melkein pelokkaasti hymyillen, "mitäs siitä nyt väliä! Antakaa lapsen katsella!"
Jos matkustaja, joka olisi syönyt illallisekseen lampaanpaistia ja juonut pari pulloa viiniä ja joka ei olisi näyttänyt rutiköyhältä, olisi moisen toivomuksen lausunut, niin olisi hänen toivomuksensa ollut käsky. Mutta että mies, jonka hattu oli tuonlainen, uskalsi lausua jonkun toivomuksen, että mies, jonka takki oli moisessa kunnossa, rohkeni tahtoa jotakin, sitä ei eukko Thénardier luullut tarvitsevansa sietää. Hän tiuskaisi:
"Työtä sen täytyy tehdä, koska syökin. En minä sitä jouten olemaan ruoki."