Eukko Thénardierin kasvoille levisi tuo aivan erikoinen ilme, joka elämän vähäpätöisimmistäkin tapauksista syttyy kauhistavaksi ja joka on hänen laatuisilleen naisille tuottanut nimen raivotar.
Tällä kertaa katkeroitti vielä loukattu ylpeys hänen vihaansa. Cosette oli astunut kaikkien raja-aitojen yli, Cosette oli rohjennut käydä käsiksi "neitien" nukkeen.
Tsaaritar, joka olisi nähnyt talonpoikaismoukan koettelevan hänen keisarillisen poikansa suurta sininauhaa, olisi saanut samanlaisen ilmeen kasvoilleen.
Hän karjaisi vihan kähisevällä äänellä:
"Cosette!"
Cosette säpsähti kuin olisi maa revennyt hänen altaan. Hän kääntyi ympäri.
"Cosette!" toisti eukko Thénardier.
Cosette laski nuken hiljaa permannolle, ja siinä liikkeessä kuvastui jonkunlaista arastelevaa kunnioitusta sekä siihen yhtynyttä epätoivoa. Silloin, hellittämättä silmiään nukesta, risti hän kätensä, ja — mitä on kauhistavaa sanoa niin nuoresta lapsesta — väänteli niitä tuskissaan. Sitten — hän rupesi itkemään. Eivät mitkään päivän tapaukset, ei juoksentelu öisessä metsässä, ei vesisangon raahustaminen, ei patukan uhka, ei edes se surullinen tieto, jonka hän oli kuullut eukko Thénardierin ilmaisevan, ollut saanut puristetuksi hänen silmästään kyyneltä. Mutta nyt itki hän hillittömästi.
Matkustaja nousi pöydästä.
"Mikä nyt hätänä?" kysyi hän eukko Thénardieriltä.