"Ah! Minähän jo leikin", vastasi lapsi.
Tätä vierasta, tätä tuntematonta, joka näytti ikäänkuin Kaitselmuksen käskystä tulleen tervehtimään Cosettea, vihasi eukko Thénardier tällä hetkellä eniten kaikista ihmisistä. Mutta nyt täytyi peittää tunteensa. Niin tottunut kuin hän olikin teeskentelyyn, koska hän kaikissa toimissa koki jäljitellä miestään, oli hänelle kuitenkin tänään sattunut enemmän mielenliikutuksia kuin hän kunnolla saattoi sietää. Hän kiiruhti lähettämään tyttärensä nukkumaan, sitten pyysi hän keltaiselta mieheltä lupaa laittaa Cosettekin yöpuulle — koska se on varmaankin tänään hyvin väsyksissä, lisäsi hän äidillisesti. Cosette poistui tuvasta Katariina sylissä.
Eukko Thénardier meni tuon tuostakin miehensä luo tuvan toiseen päähän keventämään sydäntään, kuten hän sanoi. Hän vaihtoi miehensä kanssa muutamia sanoja, jotka olivat sitä kiukkuisempia, kun hän ei uskaltanut lausua niitä ääneen:
"Senkin elukka! Mikä siihen nyt lensikin? Annas tulla tänne meidän kiusoiksemme! Kakaran pitää muka leikkiä! Sillä pitää muka olla nukke! Sitä pitää annettaman neljänkymmenen frangin nukkeja koiranpenikalle, jonka itsensä saisi myydä neljästäkymmenestä sousta! Eipä paljoa puuttunut, ettei se sanonut sille Teidän Majesteettinne, kuten Berryn herttuattarelle! Onko siinä nyt mitään järkeä? Se on aivan pähkähullu, tuo vanha jurri tuolla!"
"Miksi niin? Sehän on aivan yksinkertaista", vastusti ukko Thénardier. "Jos se häntä huvittaa! Sinua huvittaa, kun tyttö tekee työtä, häntä taas huvittaa, kun se leikkii. Hänellä on oikeus siihen huvitukseen. Matkustaja tekee mitä haluaa, kunhan vain maksaa. Jos tämä ukko on ihmisystävällinen, niin mitä se sinuun koskee? Jos hän on pässinpää, niin ei sekään sinua liikuta. Mitä sinun on asiaan sekaantumista, koska hänellä on rahaa?"
Isännän kieltä ja kapakoitsijan järkeistelyä, joita kumpaistakaan vastaan ei käynyt sanominen mitään.
Vieras oli laskenut kyynäspäänsä pöytään ja vaipunut jälleen mietiskelyihinsä. Toiset matkustajat, kauppiaat ja kuorma-ajurit, olivat poistuneet hieman kauvemmaksi, eivätkä hoilanneet enää. Sieltä tirkistelivät he häntä kunniottavan pelon valtaamina. Tämä köyhästi puettu ukko, joka veti niin välinpitämättömän näköisenä takapyöriä taskustaan ja joka lahjoitteli suunnattomia nukkeja pienille rääsyisille, puukengissä kulkeville tytöille, oli varmaankin hyvin mahtava ja arvokas mies.
Kului muutamia tunteja. Keski-yön messu oli jo ohi, valvojaiset olivat loppuneet, juomaveikot olivat menneet tiehensä, kapakka oli suljettu, tupa oli tyhjä, tuli oli sammunut, mutta vieras istui yhä samassa paikassa ja samassa asennossa. Aika ajoin muutti hän kyynäspäätä, johon nojautui. Siinä kaikki. Hän ei ollut puhunut sanaakaan siitä asti kun Cosette oli mennyt.
Vain Thénardier-aviopuolisot olivat kohteliaisuudesta ja uteliaisuudesta jääneet tupaan.
"Noinkohan se aikoo viettää yön?" murisi eukko.