Kun matkustaja kääntyi ympäri, oli isäntä kadonnut, Thénardier oli livistänyt huoneesta salaa, uskaltamatta toivottaa hyvää yötä, koska hän ei tahtonut kohdella liian tuttavallisesti miestä, jota hän oli päättänyt huomisaamuna nylkeä ruhtinaallisesti.
Kapakoitsija vetäytyi huoneeseensa. Hänen vaimonsa lojui vuoteessa, mutta ei nukkunut. Kuullessaan miehensä tulevan hän käännähti ja sanoi:
"Tiedä, että minä heitän huomenna Cosetten ulos ovesta."
Ukko Thénardier vastasi kylmästi:
"Kovinpa sinulla on kiire!"
Enempää eivät he sanoja vaihtaneet, ja hetkisen kuluttua sammui heidän kynttilänsä.
Matkustaja oli sillä välin laskenut nurkkaan keppinsä ja myttynsä. Isännän poistuttua istuutui hän nojatuoliin ja vaipui hetkiseksi ajatuksiin. Sitten riisui hän kenkänsä, otti toisen kynttilän käteensä ja sammutti toisen, työnsi oven auki ja lähti huoneesta, katsellen ympärilleen kuin etsien jotakin. Hän kulki käytävän läpi ja saapui rappusille. Siellä kuuli hän vienoa huountaa, joka oli kuin lapsen hengitystä. Hän meni sitä huountaa kohti ja tuli niin jonkunlaiselle kolmikulmaiselle syvennykselle, joka oli laitettu rappusten alle, tai jonka pikemminkin itse rappuset muodostivat. Tämä syvennys oli vain rappusten alusta. Siellä, kaikenlaisten koriretelien ja kaikenlaisten jätteiden, pölyn ja hämähäkinverkkojen keskellä oli vuode, mikäli voimme sanoa vuoteeksi rikkinäistä patjaa, josta oljet pistävät näkyviin, ja rikkinäistä peitettä, jonka alta patja pistää näkyviin. Lakanoista ei jälkeäkään. Koko laitos oli paljaalla permannolla. Siinä vuoteessa nukkui Cosette.
Vieras läheni ja katseli häntä.
Cosette nukkui sikeästi, täydessä pukeessa. Talvella ei hän lainkaan riisuutunut, jottei paleltuisi.
Rintaansa vasten puristi hän nukkea, jonka suuret avatut silmät kiilsivät pimeässä. Tuon tuostakin päästi hän syvän huokauksen aivan kuin herätäkseen ja likisti nukkea syliinsä melkein suonenvedontapaisesti. Vuoteen vieressä oli vain toinen hänen puukengistään.