"Herra Thénardier, kyllä sinä olet oikeassa, kyllä hän sen on velkaa", mutisi eukko, joka ajatteli hänen tytärtensä nenän edessä Cosettelle lahjoitettua nukkea. "Kyllä se on oikein, mutta siinä on liikaa. Ellei se maksa?"
Ukko Thénardier naurahti kylmäkiskoisella tavallaan ja sanoi:
"Kyllä se maksaa."
Tämä naurahdus oli täydellisen varmuuden ja itseluottamuksen korkein merkki. Minkä se oli vahvistanut, sen täytyi pysyä. Vaimo ei enää väittänyt vastaan. Hän rupesi järjestämään pöytiä. Mies käyskenteli tupaa pitkin ja poikin. Hetkisen kuluttua hän virkahti:
"Minulla on velkaa tuhatviisisataa frangia, minulla!"
Hän istahti miettiväisenä takan kulmaukseen ja nosti jalkansa kuuman tuhkan lämmitettäviksi.
"Mutta ethän unohtane", puhkesi taas puhumaan vaimo, "että minä heitän Cosetten tänään ulos ovesta? Senkin penikka! Se ihan sydämeni repii sillä nukellaan! Menisinpä mieluummin Ludvig XVIII:n muijaksi kuin pitäisin sitä lunttua talossani päivääkään enää!"
Ukko Thénardier sytytti piippunsa ja vastasi kahden savunlöyhäyksen välistä:
"Anna sitten lasku miehelle."
Ja hän poistui tuvasta.