GUBETTA. Minulla on todellakin jo viisitoista vuotta ollut kunnia olla teidän työtoverinne.
DONA LUCREZIA. No niin! sano, Gubetta, vanha ystäväni, vanha rikostoverini, etkö sinäkin jo ala tuntea tarvetta ruveta muuttamaan tätä elintapaa? etkö sinäkin jo ala kaivata siunausta, sinä niinkuin minäkin, jotka olemme niin kauvan kirousta kantaneet? eikö sinullekin rikoksia riitä?
GUBETTA. Näen, että teistä on tulemassa kaikkein sivein ylhäisyys.
DONA LUCREZIA. Eikö meidän yhteinen maineemme, meidän kauhea maineemme, myrkyttäjäin ja murhaajain, jo ala sinua painaa, Gubetta?
GUBETTA. Ei vähääkään. Kulkiessani Spoleton katuja kuulen kyllä joskus pahanilkisten murahtelevan takanani: Hum! siinä menee Gubetta, myrkky-Gubetta, tikari-Gubetta, hirttäjä-Gubetta! sillä he ovat liittäneet nimeeni loistavan tupsun kaikellaisia liikanimiä. Tuommoista sanotaan takanani ja kun ei suu sano, niin puhuvat silmät. Mutta mitä se tekee? Olen tottunut huonoon maineeseeni, niinkuin paavin sotamies on tottunut tekemään palvelusta messun aikana.
DONA LUCREZIA. Mutta etkö sinä pelkää, että kaikki nuo vihan nimet, joita sinun päällesi syydetään, ja joita syydetään myöskin minun päälleni, voivat herättää vihaa ja ylenkatsetta jossain sydämmessä, jonka toivoisit sinua rakastavan? Et siis rakasta ketään ihmistä maailmassa?
GUBETTA. Tahtoisin kernaasti tietää, ketä te rakastatte, Signora?
DONA LUCREZIA. Mitä sinä siitä tiedät? Tahdon puhua kanssasi suoraan enkä tule puhumaan en isästäni, en veljestäni, en miehestäni, en rakastajistani.
GUBETTA. Minulle on käsittämätöntä, ketä muuta siis voisitte rakastaa.
DONA LUCREZIA. Onpa vielä muutakin, Gubetta.