GUBETTA. Vai niin! rupeatteko siveäksi rakkaudesta jumalaan?
DONA LUCREZIA. Gubetta! Gubetta! Jos tähän aikaan olisi Italiassa, tässä onnettomassa ja rikoksellisessa Italiassa, jalo ja puhdas sydän, sydän täynnä yleviä ja miehekkäitä hyveitä, enkelin sydän sotilaan panssarin alla; jos ei minua elähyttäisi, minua vihattua, halveksittua, kammottua, miesten kiroamaa, taivaan tuomitsemaa, kurjaa kaikkivaltiasta naisparkaa; jos ei minua tässä äärettömässä surkeudessani, jossa sieluni painiskelee kuoleman kanssa, elähyttäisi ja ylläpitäisi kuin yksi ainoa ajatus, yksi ainoa toivo, yksi ainoa mahdollisuus: ansaita ja ennen kuolematani saavuttaa pienen pieni paikka, hiukkanenkaan hellyyttä ja kunnioitusta tuossa niin jalossa ja puhtaassa sydämmessä; jos ei minulla olisi muuta ajatusta kuin ylpeys tuntea sen kerran sykkivän omaa sydäntäni vastaan, — ymmärrätkö nyt, Gubetta, miksi minulla on kiire pyhkimään pois menneisyyteni, puhdistamaan maineeni, pesemään ne tahrapilkut, joita minulla on joka paikassa ruumiissani, ja muuttaa koko Italian vihaama ja kammoama nimeni kunniallisen, katuvaisen ja siveellisen ihmisen kunniakkaaksi nimeksi?
GUBETTA. Hyvä jumala, minkä erakkopyhimyksen kanssa olettekaan mahtanut törmätä yhteen?
DONA LUCREZIA. Elä naura. Olen jo kauvan näitä ajatuksia hautonut, vaikk'en ole niistä sinulle puhunut. Kun on joutunut rikosten myrskyn vietäväksi, ei ole helppo pysähtyä niin pian kun tahtoisi. Kaksi enkeliä on taistellut minussa, hyvä ja paha, mutta minä uskon, että hyvä on vihdoin vievä voiton.
GUBETTA. No niin, te Deum laudamus, magnificat anima mea Dominum. — Tiedättekö, signora, ett'en minä enää ymmärrä teitä ollenkaan, ja että te jo jonkun aikaa sitten olette ollut minulle suorastaan selittämätön. Kuukausi sitten teidän ylhäisyytenne ilmoittaa matkustavansa Spoletoon, heittää hyvästinsä puolisolleen monsignore don Alphonse d'Estelle, jolla sivumennen sanoen on se heikkous, että hän rakastaa teitä kuin kuhertajakyyhkynen ja on mustasukkainen kuin tiikeri, niin, teidän ylhäisyytenne jättää siis Ferraran, ja lähtee salaa Venetsiaan, melkein ilman seuruetta, kätkeytyneenä napolilaisen valhenimen taa, ja minä espanjalaisen valhenimen taa. Tultuaan Venetsiaan teidän ylhäisyytenne eroo minusta ja määrää, ett'en saa olla teitä tuntevinani. Ja sitten te alatte juosta juhlissa, soittajaisissa, käytätte hyväksenne karnevaalia liikkuaksenne kaikkialla naamioituna, piilossa kaikilta, valepuvussa, puhuttelematta minua muulloin kuin iltasin suurimmassa kiireessä, ja nyt päättyy tämä maskeradi saarnaan. Saarnaan, jonka te pidätte minulle! Eikö tämä ole kerrassaan kummallista ja käsittämätöntä? Olette muuttanut nimenne, pukunne, nyt muutatte luonteennekin. Kunniani kautta, karnevalia jatkuu jo liian pitkälle. Olen aivan sekaisin. Missä on syy tähän käytökseenne?
DONA LUCREZIA tarttuen kiivaasti hänen käteensä ja vieden hänet nukkuvan Gennaron luo. Näetkö tuon nuoren miehen?
GUBETTA. Tunnen hänet hyvinkin ja tiedän myöskin, että juuri hänen jälessänsä te naamionne suojassa olette juossut kaiken aikaa senjälkeen kun tulitte Venetsiaan.
DONA LUCREZIA. Mitä sanot hänestä?
GUBETTA. Sanon, että hän on nuori mies, joka nukkuu penkillä, ja olisi nukkunut seisoalleenkin ja suu auki, jos olisi saanut kuulla kolmannenkaan osan teidän sivistyttävästä ja opettavasta keskustelustanne minun kanssani.
DONA LUCREZIA. Eikö hän sinusta ole kovin kaunis?