DON ALPHONSO. Oh, elkää uhatko, signora! Kautta sieluni, minä en pelkää teitä! Minä tunnen temppunne. Minä en anna myrkyttää itseäni, niinkuin ensimmäinen miehenne, tuo espanjalainen aatelismies parka, jonka nimeä en enää muistakkaan, yhtä vähän kuin tekään. Minä en anna ajaa itseäni tieheni, niinkuin toinen miehenne, Giovanni Sforza, Pesaron herra, se pöllö! Minä en anna pistää itseäni kuoliaaksi niinkuin kolmas miehenne don Alphonso d'Aragonia, se heikko lapsi, jonka veri oli niin ohutta, ett'ei se tahrannut kivilattiaa enempi kuin vesi. Siivosti. Minä olen mies, signora. Herkuleen nimi on ollut monella minun perheessäni. Kautta taivahan! minulla on kaupunkini ja linnani täynnä sotamiehiä, ja minä olen minä itse enkä minä ole vielä myynyt, niinkuin Napolin kuningas, hyviä kanuunoitani paaville, teidän pyhälle isällenne!
DONA LUCREZIA. Te kadutte vielä noita sanojanne, hyvä herra. Te unohdatte, kuka minä olen.
DON ALPHONSO. Minä tiedän aivan hyvin, kuka te olette, mutta minä tiedän myöskin, missä te olette. Te olette paavin tytär, mutta te ette ole Roomassa, te olette Spoleton hallitsija, mutta te ette ole Spoletossa, te olette Alphonson Ferraran herttuan vaimo, hänen alamaisensa ja palvelijattarensa ja te olette Ferrarassa.
Dona Lucrezia, aivan kalpeana vihasta ja pelosta, tuijottaa herttuaan ja peräytyy hitaasti hänen edessään nojatuoliin saakka, johon hän putoaa kuin murtuneena.
Ah, tämä teitä kummastuttaa, te pelkäätte minua! tähän saakka olen minä saanut peljätä teitä. Tästä lähin tuleekin olemaan näin päin, ja aluksi on tuo ensimmäinen rakastajistanne, jonka päälle minä lasken käteni, ja hän on kuoleva.
DONA LUCREZIA heikolla äänellä. Tulkaamme järkiimme, don Alphonso. Jos tuo mies on se, joka on tehnyt minua kohtaan majesteettirikoksen, niin ei hän samalla voi olla minun rakastajani.
DON ALPHONSO. Miksikä ei? Ylenkatseen, vihan, mustasukkaisuuden kohtauksessa! Sillä hän voi olla mustasukkainen, hän myös. Ja mitä minä muuta tiedän, minä? Minä tahdon, että tuo mies kuolee. Se on päähänpisto. Tämä palatsi on täynnä sotamiehiä, jotka ovat minulle uskollisia ja jotka eivät tunne muita kuin minut. Hän ei voi päästä pakoon. Te ette voi häntä mitenkään auttaa. Olen antanut teidän ylhäisyydellenne vallan valita, millä tavalla hänen on kuoleminen, päättäkää siis.
DONA LUCREZIA väännellen käsiään. Oi jumalani, oi jumalani, oi jumalani!
DON ALPHONSO. Te ette vastaa? Minä annan surmata hänet etuhuoneessa miekan iskulla.
Lähtee mennäkseen, Lucrezia tarttuu hänen käteensä.