GENNARO. Hyvä on.
DONA LUCREZIA. Mitä teette, Gennaro? Joutukaahan toki. Elkää laskeko leikkiä niin kauheista asioista. Ei voi koskaan tarpeeksi pian ottaa vastamyrkkyä. Juokaa taivahan nimessä! Jumalani! kuinka varomaton olitte! Pelastautukaa! Minä päästän teidät ulos salaoven kautta, jonka tunnen. Kaikki on vielä korjattavissa. Onhan yö. Hevoset ovat pian satuloidut. Huomen aamuna olette te jo kaukana Ferrarasta. Eikö totta, täällä tapahtuu asioita, jotka kauhistuttavat teitä? Juokaa ja lähtekäämme. Täytyyhän elää, täytyyhän pelastautua!
GENNARO ottaen veitsen pöydältä. Teidän on kuoleminen, herttuatar.
DONA LUCREZIA. Mitä? mitä te tarkoitatte?
GENNARO. Olette katalalla tavalla myrkyttänyt viisi aatelismiestä, jotka ovat minun ystäviäni, parhaita ystäviäni, kautta taivahan! Ja heidän joukossaan Maffio Orsinin, aseveljeni, joka pelasti henkeni Vicenzassa; häväistys ja kosto ovat meille yhteiset. Minä sanon, että se on inhoittava teko, jonka te olette tehnyt ja että minun täytyy kostaa hänen puolestaan ja muiden puolesta ja että teidän tulee kuolla.
DONA LUCREZIA. Maa ja taivas!
GENNARO. Toimittakaa rukouksenne ja toimittakaa se nopeaan. Olen myrkytetty. Minulla ei ole aikaa odottaa.
DONA LUCREZIA. Se ei voi tapahtua. Ah, se ei voi! Gennaroko surmaisi minut? Onko se mahdollista?
GENNARO. Se on totisinta totta, ja teidän sijassanne minä kävisin kohta rukoilemaan, kädet ristissä ja langeten molemmille polvilleni. — Tässä on tuoli, joka sopii siihen tarkoitukseen.
DONA LUCREZIA. Ei. Minä sanon teille, että se on mahdotonta. Ei, kuvaellessani kaikkein kauheintakin en ole kuitenkaan voinut tätä kuvailla. — Ei, ei! Te nostatte veitsenne. Odottakaa! Gennaro! minulla on teille jotain sanottavaa.