GENNARO. Sanokaa pian.
DONA LUCREZIA. Heitä pois veitsesi, onneton. Heitä se, sanon minä! Jos tietäisit… — Gennaro! Tiedätkö, kuka sinä olet? Tiedätkö, kuka minä olen? Sinä et tiedä, kuinka läheinen minä olen sinulle! Pitääkö minun sanoa hänelle kaikki? Meidän suonissamme virtaa sama veri, Gennaro! Sinun isäsi oli Giovanni Borgia, Gandian herttua!
GENNARO. Teidän veljenne. Ah, te olette tätini! Ah!
DONA LUCREZIA itsekseen. Hänen tätinsä!
GENNARO. Ah, minä olen teidän veljenpoikanne. Ah, hän on äitini, tuo onneton Gandian ruhtinatar, jota kaikki Borgiat ovat vainonneet. Äitini puhuu teistä kirjeissään. Te olette yksi niitä hänen luonnottomia sukulaisiaan, joista hän puhuu niin suurella kauhulla ja jotka ovat surmanneet isäni ja jotka ovat hukuttaneet äitini elämän kyyneliin ja vereen. Ah, minulla on siis vielä isäni kostettavana, äitini pelastettavana teidän käsistänne! Ah, te olette tätini! Minä olen Borgia. Oo, se saattaa minut hulluksi! — Kuulkaa minua, dona Lucrezia Borgia, olette elänyt kauvan, ja te olette tahrautunut rikoksiin siihen määrin, että teidän täytynee tuntua itsellennekin vihattavalta ja inhoittavalta. Olette kyllästynyt elämään, eikö niin? Hyvä! tulkoon siis loppunne. Perheissä semmoisissa kuin meidän, joissa rikos on perinnöllinen ja siirtyy isästä poikaan niinkuin nimi, tapahtuu aina, että tämä onneton tila päättyy murhaan, joka tavallisesti on perhemurha viimeinen rikos, joka puhdistaa kaikki muut. Aatelismiestä ei ole koskaan moitittu siitä, että hän on leikannut pois mädän oksan sukunsa puusta. Espanjalainen Mudarra tappoi enonsa Rodrigo de Laran vähemmästä kuin mitä te olette tehnyt. Tätä espanjalaista ovat kaikki kiittäneet siitä, että hän tappoi enonsa, kuuletteko, tätini? — Kas niin, tarpeeksi siitä. Antakaa sielunne jumalan haltuun, jos uskotte että jumalaa on ja että teillä on sielu.
DONA LUCREZIA. Gennaro, sääli itseäsi! Sinä olet vielä viaton. Elä tee tätä rikosta!
GENNARO. Rikosta? Oh, päätäni huimaa, ajatukseni menevät harhaan. Onko se rikos? Hyvä! minäkin teen siis rikoksen. Kautta jumalan, olenhan minä Borgia, minä! Polvillenne, sanon minä, polvillenne, tätini!
DONA LUCREZIA. Sanotko todellakin, mitä ajattelet, Gennaro? Näinkö sinä palkitset rakkauteni sinua kohtaan?
GENNARO. Rakkauden!…
DONA LUCREZIA. Se on mahdotonta. Minä tahdon pelastaa sinut sinun itsesi käsistä. Minä kutsun, minä huudan.