Tourangeau noudatti kehoitusta ja luki päänsä kohdalta seinästä seuraavan kaiverretun kirjoituksen: Lääketiede on unelmien tytär. — Jamblikhos.
Tohtori Jacques Coictier oli harmistuen kuullut seuralaisensa kysymyksen, ja dom Clauden vastaus lisäsi sitä yhä. Hän kumartui ukko Tourangeaun puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa niin hiljaa, ettei arkkidiakoni saattanut sitä kuulla:
— Enkö sanonut teille, että hän on hullu? Mutta te halusitte sittenkin nähdä hänet!
— Saattaa hyvinkin olla niin, että tämä hullu on oikeassa, tohtori
Jacques, vastasi ukko yhtä hiljaa ja katkerasti hymähtäen.
— Kuten haluatte! sanoi Coictier kuivasti ja kääntyi arkkidiakonin puoleen:
— Te sivuutatte varsin kevyesti kaikki, dom Claude, ja Hippokrates ei tuota teille suurempaa vaivaa kuin pähkinä apinalle. Lääketiede unelmaa! Luulenpa melkein, että apteekkarit ja tieteen mestarit kivittäisivät teidät, jos olisivat läsnä. Te kiellätte siis rakkausjuoman vaikutuksen vereen ja voiteitten lihaan? Te kiellätte ikuisen kasvi- ja metallilääketaidon, jota sanotaan maailmaksi ja joka on yksinomaan tehty tätä ikuista sairasta varten, jota sanotaan ihmiseksi?
— En kiellä, sanoi dom Claude kylmästi, lääketaitoa enkä sairasta.
Kiellän lääkärin.
— Ei ole siis totta, vastasi Coictier kuumeten, että kihti on sisäistä savipuolta, että tykinluodin haavoja parannetaan paistetuilla rotilla hautomalla, että nuori veri sopivalla tavalla johdettuna nuorentaa vanhoja suonia; ei ole siis totta, että kaksi ja kaksi on neljä, ja että emprosthotonos seuraa opisthotonosta!
Arkkidiakoni vastasi liikahtamatta:
— On tiettyjä seikkoja, joista ajattelen tietyllä tavalla.