— Kaunis serkku, ettekö kertonut meille pienestä mustalaistytöstä, jonka pelastitte pari kuukautta sitten rosvojoukon käsistä ollessanne yökierroksella.
— Luulenpa kertoneeni, vastasi kapteeni.
— No se on ehkä tuo mustalaistyttö, joka tanssii tuolla torilla.
Tulkaa katsomaan, jos tunnette hänet, kaunis serkkuni Febus.
Tuossa suloisessa kutsussa, jolla hän pyysi kapteenia tulemaan luokseen, ja tuossa huolessa, jolla hän mainitsi häntä nimeltä, oli salaista sovinnon toivoa. Kapteeni Febus de Châteaupers (sillä hän se on ollut lukijaimme silmäin edessä tämän luvun alusta saakka) astui hitaasti parveketta kohden.
— Katsokaa tuonne, sanoi Fleur-de-Lys ja asetti kätensä hellästi hänen käsivarrelleen, — tuota pientä tyttöä, joka tanssii tuolla joukon keskellä. Onko se teidän mustalaisenne?
Febus katsoi ja sanoi:
— On, tunnen hänet vuohestaan.
— Oh! miten sievä pikku vuohi todellakin! sanoi Amelotte ja risti kätensä ihastuksesta.
— Onko sen sarvet oikeata kultaa? kysyi Bérangère.
Liikahtamatta tuolistaan kysyi rouva Aloïse: