Siitä saakka kun ratsujoukko oli ratsastanut ohitse, näkyi arkkidiakonin kylmän muodon alla kiihtymystä. Hän lähti astumaan, ja Gringoire, joka oli tottunut häntä tottelemaan, kuten kaikki, jotka olivat joutuneet tekemisiin tämän vaikuttavan miehen kanssa, seurasi häntä. He kulkivat ääneti Bernhardiinilaiskadulle asti, joka oli miltei autio. Siellä dom Claude pysähtyi.
— Mitä teillä on minulle sanottavaa? kysyi häneltä Gringoire.
— Eikö teistä, vastasi arkkidiakoni näyttäen vaipuneen syviin mietteisiin, — noiden äsken näkemiemme ratsumiesten puku ole kauniimpi kuin teidän ja minun?
Gringoire ravisti päätään.
— Pidänpä totta tosiaan enemmän punakeltaisesta mekostani kuin noista rauta- ja teräspaidoista. On siinäkin iloa: kun vähänkin liikahtaa, niin syntyy sellainen räminä kuin Romurautarannalla maanjäristyksen aikana!
— Ette siis, Gringoire, ole koskaan kadehtinut noita koreita sotavarusteisia poikia?
— Minkä vuoksi kadehtinut, herra arkkidiakoni? Heidän voimansako vuoksi, vaiko heidän varustustensa ja kurinsa? Parempi on filosofia ja vapaus repaleissa. Olen mieluummin kärpäsen päänä kuin leijonan häntänä.
— Se on omituista, sanoi pappi miettiväisenä. — Kaunis puku on yhtä kaikki kaunis.
Nähdessään hänen vaipuneen mietteisiinsä jätti Gringoire hänet mennäkseen ihailemaan läheisen talon portaalia. Hän palasi lyöden käsiään yhteen.
— Jolleivät sotilaitten kauniit puvut niin kiinnittäisi teidän mieltänne, herra arkkidiakoni, pyytäisin teitä katsomaan tuota portaalia. Olen aina sanonut, että herra Aubryn talon käytävä on komeimpia maailmassa.