— Raskaana! hupsu! tiedätkö siitä jotain?
Gringoire säikähti hänen ilmettään. Hän kiirehti vastaamaan:
— Oh! en suinkaan! Meidän avioliittomme oli täysin muodollinen. En hyötynyt siitä mitään. Mutta voittaisimmehan aikaa.
— Hullutusta! ilkeätä! ole vaiti!
— Eihän teillä ole syytä pahastua, mutisi Gringoire. — Voittaisimme aikaa, eikä se ketään vahingoittaisi, ja siitä hyötyisivät köyhät kätilöt neljäkymmentä pariisilaista denieriä.
Pappi ei kuunnellut häntä.
— Hänen täytyy kuitenkin päästä sieltä! mutisi hän. Kolmen päivän päästä pannaan päätös täytäntöön! Muuten ei olisi päätöstä lainkaan… tuo Quasimodo! Naisilla on sangen turmeltunut maku! — Hän korotti äänensä: — Mestari Pierre, olen miettinyt asiaa puolelta ja toiselta: ei ole muuta kuin yksi keino hänen pelastamisekseen.
— Mikä? minä en puolestani näe ainoatakaan.
— Kuulkaa, mestari Pierre. Muistakaa, että hän on pelastanut henkenne. Sanon teille suoraan ajatukseni. Kirkkoa vartioidaan yötä päivää. Sieltä ei lasketa ulos muita kuin ne, joiden on nähty sinne menevän. Te voitte siis astua sisään. Minä johtaisin teidät hänen luokseen. Te vaihtaisitte vaatteita hänen kanssaan. Hän pukeutuisi teidän mekkoonne, te hänen hameeseensa.
— Kaikki hyvin siihen saakka, huomautti filosofi. — Entä sitten?