— Pyhä Neitsyt! huudahti kuningas. Ja lääke, ystävä?
— Mietin sitä, teidän majesteettinne.
Hän antoi Ludvig XI:n pistää kielensä ulos, ravisti uudelleen päätään, virnisti ja sanoi äkkiä kesken teeskentelyään:
— Totisesti! teidän majesteettinne, kerronpa teille, että huvitusten veronkantajanvirka on avoinna, ja että minulla on veljenpoika.
— Minä annan veronkantajan viran veljenpojallesi, Jacques ystävä, vastasi kuningas; — mutta ota pois polte rinnastani.
— Koska teidän majesteettinne on niin armollinen, jatkoi lääkäri, hän ei kieltäydy hieman auttamasta rakennustani Rue Saint-André-des-Arcs'in varrella.
— Hm! äänsi kuningas.
— Olen rahaton, jatkoi lääkäri, — ja olisi vahinko, ellen saisi taloon kattoa. Ei talon vuoksi, joka on yksinkertainen ja aivan porvarillinen, vaan Jehan Fourbaultin maalausten vuoksi, jotka kaunistavat sen seiniä. Siellä on ilmassa leijuva Diana, joka on niin mainio, niin vieno, niin hieno, niin viaton, jonka tukka on niin mainiosti järjestetty ja puolikuulla kruunattu, iho niin valkea, että se saattaa kiusaukseen kaikki, jotka sitä liian hartaasti katselevat. Siellä on myös Ceres. Hänkin on sangen kaunis jumalatar. Hän istuu viljalyhteillä ja hänen päässään on tähkäseppele, johon on kiedottu pukinpartoja ja muita kukkia. Ei saata nähdä sen suloisempia silmiä, sen pyöreämpiä sääriä, sen jalompaa ilmettä, sen koreampaa hametta kuin hänellä on. Se on viattomimpia ja täydellisimpiä kaunottaria, mitä pensseli milloinkaan on luonut.
— Pyöveli! murahti Ludvig XI, mihin tuolla tähtäät?
— Tarvitsen katon näiden maalausten ylle, teidän majesteettinne, ja vaikka se onkin pikku asia, ei minulla ole enää rahaa.