— Olen tehnytkin kapinan, sanoi sukankutoja.
— Miten te menettelette noustessanne kapinaan? kysyi kuningas.
— No! vastasi Coppenole, se ei ole suinkaan vaikeata. On monta tapaa. Ensinnäkin täytyy olla tyytymättömyyttä kaupungeissa, ja sehän ei ole harvinaista. Suuri merkitys on myös asukkaitten luonteella. Gentiläiset ovat hyvin taipuvaisia kapinaan. He pitävät aina ruhtinaan pojasta, eivät koskaan ruhtinaasta. No niin! otaksutaan, että jonakin aamuna tullaan kauppaani ja sanotaan: Ukko Coppenole, nyt on niin tai niin, Flanderin prinsessa tahtoo pelastaa ministerinsä, ylivouti aikoo korottaa mallasveron kaksinkertaiseksi, tai jotain muuta. Mitä tahansa. Minä jätän työni, lähden sukankutomostani, menen kadulle ja huudan: Hyökkäykseen! Aina on jossain jokin tyhjä tynnyri. Nousen sille ja puhun miten kuten, mitä sydämelläni on; ja kun on kansanmies, teidän majesteettinne, on aina jotakin sydämellä. Silloin kokoonnutaan joukoksi, melutaan, soitetaan hälytyskelloa, aseistetaan kansa sotilailta riistetyillä aseilla, kauppapaikkojen väki liittyy joukkoon ja sitten lähdetään. Ja niin käy aina, niin kauan kuin on aatelisherroja linnoissa, porvareita kaupungeissa ja talonpoikia maalla.
— Ja ketä vastaan te siten kapinoitte? kysyi kuningas. Voutejanne vastaan? lääninherrojanne vastaan?
— Milloin sitä, milloin tätä. Toisinaan myös herttuaa vastaan.
Ludvig XI istuutui ja sanoi hymyillen:
— Noh! täällä he ovat ehtineet vasta vouteihin!
Samassa Olivier le Daim astui huoneeseen. Häntä seurasi kaksi hovipoikaa, jotka kantoivat kuninkaan parranajotarpeita; mutta kuningasta hämmästytti se, että häntä seurasi myös Pariisin kaupungin vouti ja vartioston päällikkö, jotka kumpikin näyttivät hämmästyneiltä. Kostonhimoinen parturikin näytti hämmästyneeltä, mutta samalla tyytyväiseltä. Hän virkkoi:
— Teidän majesteettinne, pyydän anteeksi, että minulla on teille onneton uutinen ilmoitettavana.
Käännähtäessään rajusti repäisi kuningas tuolin jaloilla lattian olkimattoa: