Tuskin alkoi päivä sarastaa, kun nuorukainen jo läksi matkalle noitien kuvailemaan kaupunkiin. Ei viipynyt kauvaa, ennenkuin hän jo löysi kauniin tien sinne. Hän astui erääseen taloon ja pyysi vettä juodakseen. "Sinä olet kai muukalainen täällä", — sai hän vastaukseksi, — "koska et tiedä mitään hädästämme. Meillä on kaikkea yllinkyllin, paitsi vettä; siksipä kärsimmekin polttavaa janoa." Nuorukainen läksi nyt torille ja puhui kansalle: "Mitä tahdotte antaa minulle, jos hankin teille vettä?" Raatiherrat lupasivat hänelle korkean palkinnon; sovittiin nopeasti — ja kaikki seurasivat nuorukaista mahtavan lehmuksen luo kaupungin ulkopuolelle. Tämän juureen kaivatti hän syvän kuopan. Kun se oli hänestä kyllin syvä, kuunteli hän ja kuuli selvästi maanalaisen veden kohinan. Nyt otti nuorukainen kiven ja heitti sen kaikin voimin kuoppaan. Heti purskahti voimakas vesivirta esiin; sitten alkoi se mahtavasti kohista, raikas virta, kirkas vesi virtaili kaupunkia kohden ympäröiden muurin ja talot. Työmiehet kiiruhtivat ehkäisemään irtipäässeiden luonnonvoimien raivoa ja antoivat uudelle joelle suunnan. Silloin valtasi suuri ilo kansan ja kultaa ja kunniaa tuli vedenlöytäjän osaksi.
Kevääseen saakka jäi nuorukainen kaupunkiin ja menestyi hyvin, mutta sitte muisti hän sen, mitä toinen noita oli kertonut. Hevosen ja auran otti hän mukaansa ja lähti etsimään vuorta. Pian löysi hän sen ja Yrjönpäivän aamuna kynti kolme vakoa sen juurelle. Silloin aukeni vuori itsestään ja lukematon joukko kallisarvoisia aarteita tuli näkyviin — hopeaa, kultaa, jalokiviä ylenpalttisesti. Nyt tuli köyhästä nuorukaisesta rikas, rikkain maailmassa — ja hän voi viettää todellista laiskurielämää. Kerran, ajaessaan kuusivaljakoisilla loistovaunuillaan maantiellä, kohtasi hän kulkijaraukan, joka talutti varsaa suitsista. Tämä kulkija oli hänen vanhempi veljensä, joka ei ollut vierailla mailla muuta voittanut kuin tuon varsan. Rikas pysähdytti heti, kun oli tuntenut veljensä — ja kysyi: "Mistä tulet? Kuinka olet elänyt ja mitä voittanut?" Silloin näytti köyhä surullisena varsaansa ja sanoi: "Tuo on kaikki, mitä vierailla mailla olen voittanut."
Rikas kertoi nyt hänelle, että hänkin muutaman vuoden perästä rutiköyhänä oli aikonut palata kotiin, kertoi, mitä varikset hongan latvassa olivat jutelleet ja kuinka hänelle oli myöhemmin käynyt. Vanhempi veli kuunteli tarkkaavasti ja ajatteli itsekseen: Koska tämä, joka on niin paljo nuorempi ja tuhmempi kuin minä, on sellaisen onnen saanut osakseen, ei sen minulta, vanhemmalta ja viisaammalta, pidä puuttuman. Minä tulen saamaan vielä enemmän aarteita kuin hän. Mutta häpeissään ja vihoissaan löi hän varsaansa. Sitte meni hän matkaansa. — Juuri juhannusyönä saapui hän hongalle ja asettui muka nukkumaan sen alle. Keskiyönä lensivät, samoinkuin taannoinkin, varikset sinne — istuutuivat pajattaen ja siipiä lyöden — puun latvaan ja aikoivat pakinoida. "Tiedättekö, siskot", sanoi eräs, "minun tämän vuotisen uutiseni? Sen mitä kerroimme viime vuonna täällä vedenpuutteesta kaupungissa ja aarrerikkaasta vuoresta, on täytynyt joku kuulla, sillä eräs nuorukainen on hankkinut veden kaupungille ja ryöstänyt aarteet vuoresta. Olkaamme siksi varovaisia ja tarkastakaamme ensin puun alusta. Kenties on taas vakooja siellä."
Ja kauheasti rääkyen laskeutui koko parvi maahan. Siellä löysivät noidat vanhemman veljen ja tappoivat hänet heti.
KULTAINEN NUOLI
Myöhään illalla istui nuori tyttö talonpoikaistalossa pärevalkean ääressä ja kehräsi. Emäntä ja hänen tyttärensä — isäntä oli jo kolme vuotta sitte kuollut — nukkuivat jo, sillä he olivat sangen mukavuutta rakastavia, näyttelivät mielellään "hienoja naisia" ja sälyttivät kaikki talousaskareet palvelustytön niskoille, niin että tämän täytyi aamun koitosta keskiyöhön liikutella käsiään, saavuttamatta kumminkaan leivänantajansa suosiota. Kun hän oli jokseenkin hyvin työnsä toimittanut, sanottiin vaan: "No, meneehän tuo; mutta joudukin, että ehdit kaikki saada valmiiksi!" Mutta vähimmästäkin erehdyksestä tuli osaksi haukkumista ja lyöntejä.
Mitä tehdä? Ilse, niin nimitettiin tyttöä, oli orpo ja köyhä; siksi täytyi hänen hyvällä tai pahalla pysyä paikassaan. — Ja se ei ollut missään suhteessa helppoa. Naapurin poika, sievä, kunnon nuorukainen, olisi ottanut hänet niin mielellään vaimokseen, jos hänen vanhempansa eivät olisi olleet vastaan. Heidän mielestään ei sopinut, että talon perillinen naisi köyhän palvelustytön. Hänen täytyisi tuoda talontytär kotiinsa ja tällainen olikin jo tiedossa. Se ei ollut kukaan muu kuin talonemännän tytär. Kolme päivää sitte oli kaikki päätetty ja sovittu, että häät pidettäisiin pääsiäisenä.
Ilse rakasti kelpo Ansia [Hans eli Hannu] koko sydämestään, mutta täytyi sulkea tunteensa maailman edessä tarkasti sydämeensä. Hänhän oli vaan köyhä, orpo palvelustyttö; kukapa kysyisi hänen onneaan tai tuskiaan! Siten istui hän synkissä mietteissään rukkinsa ääressä, samalla kuin jäätävä pohjatuuli ulvoi ja kohisi talon ympärillä ja lumi ryöppysi villeinä höytäleinä pihalla. Moni katkera kyynel putosi pellavalle, moni raskas huokaus kohosi matalaa, savun mustaamaa kattoa kohden — siksi kunnes huokauksista ja kyyneleistä sukeutui haikean valittava laulu:
"Mailleen riensi päiväkulta, jäin mä tummiin varjoihin; Oi, on mennyt multa äiti, joka päivään veisi mun.
Vuota, päivä hätiköivä, kuule mitä sanelen —: Tuhat iltatervehdystä vie mun äitikullallen!