Erämaassa liittyi sankariin kaksi muuta urhoa, nimeltään vuorenkiipeejä ja pensaansyöjä. He päättivät jäädä yhteen ja elättää itsensä metsästyksellä. Sanottu ja tehty. Ensimäisenä aamuna menivät karhuihminen ja pensaansyöjä saaliin hakuun; mutta vuorenkiipeejän piti kotona valmistaa heille aamiaista. Kun he runsaine saaliineen palasivat, ei ruuasta ollut mitään jälellä ja heidän toverinsa valitteli surkeasti; hirveä jättiläinen oli tullut, joka oli kaiken niellyt. Seuraavana aamuna jäi pensaansyöjä kotiin — yhtä huonolla menestyksellä. Kolmantena aamuna oli vihdoin karhuihmisen vuoro. Hän terotti kirveensä, pilkkoi puita ja sytytti tulen. Kun keitto oli valmis, kaatoi hän sen vatiin ja peitti haloilla erääseen nurkkaan. Kohta tulikin jättiläinen ja vaati syötävää. "Sitä saat kyllä", — sanoi karhuihminen, — "auta minua nyt ensin vielä muutamia halkoja pilkkoessani." "Mielelläni", vastasi jättiläinen. Nyt löi sankari kirveensä mahtavaan hirteen ja työnsi vaajan halkeamaan. Jättiläinen tahtoi auttaa häntä ja työnsi molemmat kätensä halkeamaan vaajan viereen. Silloin sanoi karhuihminen: "vedä hirren molempia puolia toisistaan erilleen, minä lyön vaajan ulos ja hakkaan toisen hirren. Onkohan sinulla kylliksi voimaa?" "Elä pelkää — se käy kyllä vallan hyvin", — tuumi jättiläinen. Silloin löi karhuihminen naulan pois — ja jättiläisen kädet pusertuivat niin lujaan, ettei hän voinut liikkua. Mutta hänen pettäjänsä tempasi tulikekäleen ja poltti vangitulta kaikki hiukset päästä. Sitä ei jättiläinen jaksanut kestää, hyppäsi ulvoen ylös ja juoksi hirren kanssa pois.
Senjälkeen elivät kolme toverusta yhdessä kauvan aikaa rauhallisesti ja häiritsemättä erämaassa. Mutta eräänä päivänä tuli Virosta sinne väkevä jättiläinen, nimeltään "Verenvalaja", joka asettui kuusikkoon, aivan lähelle heitä ja tappoi kaikki matkustavaiset ja metsästäjät. Tavallisesti taivutti hän kaksi suurta kuusta vastakkain ja sitoi uhrinsa käsistä ja jaloista niiden latvoihin; kun hän päästi sitte puut irralleen, tulivat onnettomat revityiksi kahtia.
Karhuihminen ja vuorenkiipeejäkin sattuivat tämän jättiläisen kanssa yhteen. Kuin itse piru syöksi ilkimys vuorenkiipeejän kimppuun ja tahtoi ottaa hänet kiinni, mutta tämä kiipesi silmänräpäyksessä korkeaan mäntyyn ja jäi istumaan latvaan. Karhuihminen puolestaan tarttui molempiin murha-aseina käytettyihin jättiläiskuusiin ja taittoi ne keskeltä poikki. Kun "verenvalaja" sen näki, läksi hän käpälämäkeen. Hänen vastustajansa kiiruhti perässä, teki hänet taisteluun kykenemättömäksi ja ripusti hänet jaloista korkeaan mäntyyn — susien syötäväksi. Tästä lähtein kulki karhuihminen yksin ja teki lukemattomia urotöitä.
Kerran kohtasi hän jättiläishirven, jota hän seurasi Saksanmaahan saakka, missä hän sen saavutti ja löi kuoliaaksi. Siellä kaukana rakastui hän kauniiseen tyttöön ja tahtoi ottaa hänet vaimokseen. Mutta piru ryösti kaunokaisen ja vei "kohtalonluolaan". Sen neuvoi toinen paholainen karhuihmiselle, joka päätti heti pelastaa morsiamensa. Mutta ennenkuin hän saapui luolan seutuville, oli piru rakentanut siellä kyliä ja kauppaloita ja ottanut itselleen ihmismuodon. Niin tuli karhuihminen petetyksi. Hän pyysi asukkaita laskemaan itsensä vahvassa ketjussa alas luolaan ja merkin annettuaan vetämään jälleen ylös. Mutta valepukuun puetut pirut sahasivat, heti kun hän oli luolaan kadonnut, köyden poikki. Siten jäi sankari ainaiseksi maanalle.
MITÄ NOIDAT KERTOIVAT JUHANNUSYÖNÄ
Oli kerran kaksi veljestä, joiden teki mieli lähteä avaraan maailmaan onneaan koettamaan. He työnsivät puukkonsa suuren hongan runkoon ja tekivät seuraavan sopimuksen: kumpi heistä ensiksi palaisi takaisin, hänen tulisi katsoa toisen veitsen terää, jos se olisi vielä kirkas, olisi se merkki siitä, että toinen vielä eläisi. Sitte erosivat he ja menivät kumpikin tietänsä.
Nuorempi kuljeskeli monet vieraat maat tulematta mihinkään ja palasi jonkun vuoden kuluttua suruissaan kotiin. Kun hän tuli hongan luo, näki hän että veljensä veitsen terä oli kirkas; siis oli tämä vielä elossa. Mutta koska jo oli tullut ilta, päätti nuorukainen yöpyä hongan juurelle. Oli juuri juhannusyö. Maattuaan pari tuntia, heräsi hän keskiyöllä huminaan ja pajatukseen. Hän katsoi ylös ja näki parven variksia meluten laskeutuvan hongan latvaan istumaan. Kauvan kuunteli nuorukainen pajatusta, kunnes hänelle vähitellen selvisi, että hän ymmärsi, mitä ne puhuivat.
"Tiedättekö, siskoni, jo minun uutistani?" sanoi eräs variksista. "Ei kaukana täältä länteenpäin on kaunis, suuri kaupunki, jossa on kaikkea yllinkyllin, paitsi ei vettä ollenkaan. Mutta tämä puute on helposti autettavissa. Kaupungin edessä kalliolla seisoo mahtava lehmus. Jos kaivetaan tämän lehmuksen juurta myöten, niin syöksähtää esiin oikea vesivirta."
"Niin, niin — mutta tiedättekös minun uutistani?" sanoi toinen varis. "Ei kaukana siitä kaupungista itäänpäin, on korkea vuori, jossa löytyy kaikenlaisia aarteita. Mutta kukaan ei ymmärrä kurkistaa sinne sisään. Ja kuitenkin on se niin helppoa! Yrjönpäivän aamuna, ennen auringonnousua tarvitsee vaan kyntää vuoreen kolme vakoa, silloin aukenee se itsestään ja aarre kuuluu kyntäjälle."
Ja niin edespäin. Jokainen varis jutteli uutisensa. Sitte tulivat linnut rauhattomiksi, räpyttelivät siipiään ja lensivät pois. Mutta nuorukainen lehmuksen alla huomasi heti, etteivät ne olleet tavallisia variksia, vaan noitia, jotka lentelivät ympärinsä juhannusyönä ja kertoivat toisilleen uutisiaan.