Vihdoin saapui Kurbad taas kotiinsa. Siellä oli noitakäärme saanut paljo pahaa aikaan. Sankarin nuori vaimo oli äkkiä sairastunut tuntemattomaan tautiin ja oli jo lähellä kuolemaa, niin ettei hän enää voinut tuntea puolisoaan. Kurbad muisti taikajuoman, jonka hän oli koirankuonolaiselta ottanut. Hän antoi siitä muutaman tipan sairaalle — ja hän oli heti terve ja iloinen. Nyt antoi noita nuoren kuninkaan ja hänen maansa olla monta vuotta rauhassa, sillä se ei tiennyt enää mitään kunnon keinoa häntä saavuttaakseen. Mutta vihdoin onnistui sen yllyttää yhdeksän naapurikuningasta häntä vastaan. Ne hyökkäsivät suurella sotajoukolla Kurbadin valtakuntaan. Tämä kokosi uskollisensa ja meni vihollisia vastaan. Mutta näiden johtaja oli miltei voittamaton jättiläinen.
Hirveän taistelun kestäessä, joka nyt puhkesi, onnistui Kurbadin lyödä jättiläinen nuijallaan maahan; mutta sill'aikaa, kun hän otti miekkansa, halkaistakseen jättiläisen pään, löi tämä hänelle syvän haavan vasempaan olkapäähän. Samassa oli noitakäärmekin paikalla ja ruiskutti myrkyllistä sylkeään haavaan.
Vielä kohosi kuolevan sankarin vasen käsi ja kuristi käärmeen, vielä murskasi hän oikealla jättiläisen pään, vielä ajoi hänen joukkonsa kaikki viholliset pakoon — mutta itse oli hän kadotettu. Äänetönnä sortui hän nuijansa päälle ja kuoli. Mutta hänen nimensä ja hänen tekojensa maine elää lukemattomissa lauluissa ja saduissa edelleen.
KARHUIHMINEN
Kerran meni tyttö metsään sieniä poimimaan. Siellä kohtasi hänet karhu, joka otti hänet kiinni ja laahasi luolaansa. Tänne täytyi hänen jäädä kolmeksi vuodeksi ja palvella karhua. Mutta kun hän tuli lapsen äidiksi, joka lapsi oli puoleksi ihminen, puoleksi karhu, ajoi hirviö hänet pois. Hänen poikansa, jota nimitettiin "karhuihmiseksi", menestyi ja kasvoi ihmeteltävän vahvaksi ja voimakkaaksi. Kun hän oli päässyt sopivaan ikään, rupesi hän papille rengiksi. Tämä tapahtui talvella. Eräänä päivänä lähetti herransa hänet hakemaan puita metsästä. Siellä etsi sankari mahtavan hongan ja sivalsi kovasti kirveellä sen halkaistakseen; mutta kun kirves ei kyllin lujasti ollut kiinni varressa lensi se kentiesi minne? Silloin suuttui karhuihminen, pirstoi puun pieniksi palasiksi ja latoi ne rekeen, niin että siitä tuli tavaton kuorma. Nyt tahtoi hän ajaa kotiin, mutta hevonen ei voinut raskasta kuormaa vetää, se ähki ja puhki, pääsemättä paikaltaan. Renki sivalsi sitä hieman kylkeen, silloin riuhtasi se ja heitti henkensä. Mitä tehdä? Karhuihmisen täytyi kulettaa kuorma tavalla tai toisella kotiin. Kun pappi sen näki, sanoi hän: "Sinun täytyy joko ostaa minulle uusi hevonen, tahi vedät tästä lähtein kaikki kuormat itse. Mutta nyt täytyy sinun pian myllylle, sillä ei ole enää yhtään jauhoja kotona!" Sanottu ja tehty. Renki kuormitti reen viljasäkeillä ja pian mentiin juoksujalkaa myllylle, mutta tämä oli "noiduttu" ja siellä asui pirunperhe. Kun karhuihminen astui myllyyn, löysi hän ensimäisestä huoneesta ainoastaan pojan ja useampia vaimoja.
"Missä on vanhin?" kysyi hän.
"Sisähuoneessa", vastasi poika.
"No kutsukaa hänet tänne!" käski sankari. Mutta vaimot eivät totelleet. Silloin tempasi karhuihminen nuorimman pirunpojan jaloista ja pieksi sillä vaimoja siksi, kunnes kaikki makasivat kuolleina. Kirkuen ja voihkien ryntäsi nyt vanha piru sisähuoneesta avonaisine kitoineen rengin kimppuun. Mutta tämä juoksi vikkelästi uunille, otti uuninkoukun ja työnsi sen syvälle, syvälle ilkimyksen kitaan. Sitte tappoi hän selälleen kaatuneen kokonaan — ja jauhoi itse viljan. Mutta pappi ei voinut, niin mielellään kuin olisi tahtonutkin, moittia hänen työtänsä.
Jonkun ajan kuluttua lähetti pappi karhuihmisen Kuurinmaahan; siellä piti olla eräällä suolla, ei kaukana Rojan joesta, suuri kulta-arkku, jota kolmipäinen lohikäärme vartioitsi. Tämän aarteen tahtoi pappi mielellään. Renki teki, kuten oli käsketty.
Paitsi arkkua, otti hän myös lohikäärmeen elävänä säkkiinsä. Pappi oli juuri syönyt oivallisen päivällisensä, kun karhuihminen palasi takaisin ja heitti arkun keskelle ruokahuonetta, jotta jyrähti vain. Sitte päästi hän lohikäärmeen irralleen, joka syöksi raivoissaan papin päälle — ja juoksi itse tiehensä.