Rannalla huomasi hän pajan, jossa taivaanseppä juuri työskenteli. Tälle valitti sankari vaivojaan. Taivaanseppä lupasi tehdä hänelle vaskihevosen, jolla hän voisi helposti saavuttaa noitakäärmeen, mutta ratsastuksen aikana ei hän saisi kertaakaan katsoa taakseen. Heidän vielä puhuessaan tuli hirviö takaisin ja lensi juuri pajan ylitse; taivaanseppä tempasi suuren, hehkuvan rautakappaleen ja heitti sen sille kitaan — mutta ainoastaan kielen kärki kärventyi. Nyt laittoi taivaanseppä vaskihevosen kuntoon. Kurbad nousi selkään ja — ratisten ja rytisten lensi se ilman halki. Pian saavutti hän käärmeen ja piti juuri antaa miekallaan kuolettavan iskun — kun hirveä jyrähdys ja salaman isku hänen selkänsä takana saattoi hänet unohtamaan kaiken; hän katsoi taakseen ja siinä silmänräpäyksessä katosi hevonen hänen altaan. Sankari putosi maahan, satuttamatta itseään, mutta noita pakeni. Nyt oli hänen jälleen, oman varomattomuutensa takia siihen pakotettuna, etsittävä kotitie. Ensiksi tuli Kurbad suureen metsään. Siellä näki hän vanhuksen istuvan tiellä ja punovan piiskaa. "Harmaapää, ketä varten valmistat piiskaa?" kysyi hän.
"Noitia varten, jotka asuvat metsässä. Ne ovat kauheiden hirviöiden muodossa ottaneet sen kokonaan haltuunsa. Ainoastaan tällaisella ruoskalla voi heitä jonkun verran pitää kurissa. Tosin kyllä, jos löytyisi joku, joka ne kukistaisi voimakkaalla kädellä, olisi metsä kaikiksi ajoiksi vapaa ilkeästä roistoväestä."
"Tahdonpa koettaa", — arveli Kurbad. Hän odotti iltaan asti — ja kun noidat olivat vetäytyneet yöksi suureen vuorenkoloon, vieritti hän suuren kalliolohkareen käytävän suulle. Sitte otti hän miekkansa ja siirsi lohkaretta hiukan syrjään. Heti pisti eräs ilkimyksistä päänsä ulos raosta. Kurbad löi ja tappoi sen. Yön kuluessa hävitti hän siten koko noitajoukon. Seuraavana aamuna läksi hän heti matkalle. Toisella puolen metsää kohtasi hän miehen, joka mahtavan tulen ääressä lämmitteli, hokien lakkaamatta: "Paleltaa! Paleltaa!"
"Miksi et sitte lämmittele?" kysyi Kurbad.
"Kait sen tekisin; mutta heti kun minä alan lämmitä, tulee piinaajani, ihmissusi, ja uhkaa niellä minut."
"Anna tulla vaan!" arveli Kurbad. Heti kohta oli susi paikalla. Mutta sankari otti sitä molemmista korvista ja heitti sen tuleen. "Paistu siellä nyt, toisille ilkimyksille aamiaiseksi!" Tuli sammui — ja rääkätty raukka ei enää palellut.
Jonkun ajan kuluttua tuli Kurbad purolle. Sen rannalla seisoi ihminen ja huusi lakkaamatta: "Janottaa! Janottaa!"
"Miksi et sitte juo?" kysyi sankari.
"Jospa voisin, mutta heti kun kumarrun veteen, tulee piinaajani, kotka, ja uhkaa niellä minut."
Kohta kohisi kotka ilman halki; mutta sankari otti sitä kaulasta kiinni ja heitti virtaan. Heti paikalla katosi vesi ja kiusattu raukka ei tuntenut enää mitään janoa.