"Kolmesataa vuotta", huusi onneton, "ja minä olen ainoastaan lasin viiniä juonut kerjäläisen luona!" Sitte luhistui hän kokoon ja muuttui tomuksi.
TUHMA-LIISA
Oli kerran talonpoika, jolla oli kaunis, mutta hyvin typerä vaimo. Kun hän kerran oli poissa kotoaan, kulki ohitse matkustavainen ja pyysi ruokaa. Emäntä asetti hänen eteensä kaalikeittoa ja valitteli, ettei kaali ollut hyvää. Hän tarkotti kaalintaimia, mutta matkustavainen luuli hänen puhuvan keitosta ja sanoi: "Teidän täytyy panna siihen oivallinen kappale sianlihaa!" — Kun hän oli mennyt, juoksi emäntä aittaan, toi suuren kimpaleen läskiä, palotteli sen ja peitti niillä kaalintaimet puutarhassa, toivoen kaalin nyt menestyvän paremmin. Mutta kun naapurin pihakoira vainusi lihaa, tuli se loikkien ja alkoi tempoa lihapalasia kaaleilta. Tuosta julmistui emäntä, otti koiran kiinni, salpasi sen aittaan, sitoi vastustelevan eläimen täyden kaljatynnyrin tappiin ja alkoi sitä armottomasti pieksää. Koira riuhtoi tietysti täysin voimin köyttä siksi kunnes tappi lähti irti — ja tiessään olivat koira, köysi ja tappi.
Mitä tehdä? Tuhma-Liisa kiiruhti koiran jälestä ja sai suurella vaivalla ryöstetyksi siltä tapin. Kun hän palasi aittaan, oli kaikki kalja juossut pois ja lattia oli aivan märkä. Hänelle juolahti mieleen ohrajauhot, joita oli vielä vakallinen arkussa; hän haki jauhot ja riputteli ne lattialle, kuivatakseen sen sillätapaa. Kun talonpoika palasi kotiin, olivat lihakappale, kalja ja ohrajauhot tipotiessään…
Mutta kerran pelasti hänet vaimonsa tuhmuus pulasta. Tapahtui nimittäin, että talonpoika löysi aarteen herraskartanon pellolta. Huolimatta miehensä ankarista varotuksista, jaaritteli emäntä siitä kuitenkin muille, niin että kartanon herrakin sattui siitä kuulemaan. Hän käski miehen tulla luokseen ja vaati häntä luovuttamaan aarteensa hänen haltuunsa. Talonpoika ei sanonut tietävänsä mitään aarteesta. "Elä valehtele", huusi kartanonherra, "vaimosihan on siitä puhunut ihmisille! Tule huomenna uudestaan ja tuo vaimosi mukanasi!"
Talonpoika läksi murheellisena pois ja vaivasi päätään, miettimällä, miten parhaiten selviytyisi pulasta. Kotona sanoi hän Tuhmalle- Liisalle: "Suuri sota on maassa, viholliset tulevat vielä tänään meidän seutuumme, on parasta mennä piiloon. Minä tahdon paeta metsään, mutta sinä kätkeydyt suureen kuoppaan talon takana. Heti kun viholliset ovat menneet, tulen sinua noutamaan". Sanottu, tehty. Tuhma-Liisa ryömi kuoppaan; talonpoika peitti sen lehmänvuodalla ja ripotteli aikalailla siihen kauroja. Nyt tulivat joka suunnalta kanat, hanhet ja ankat kauroja noukkimaan. Ne kopisivat ja kapisivat lehmän vuodalle ja repivät toisiaan kovasti kaakattaen.
"Oh, mikä hirveä sota on tuolla ylhäällä", ajatteli Tuhma-Liisa, "kuinka hyvä, että olen ryöminyt tänne!"
Illalla myöhään tuli talonpoika ja kaatoi lämmintä vettä vuodalle, juuri sille kohdalle, missä oli enimmän reikiä. Kun vesi valui Tuhman-Liisan päähän, ajatteli hän: "Jumalalle kiitos, että vihdoinkin sataa! Ilma olikin jo kylliksi kauvan kuivaa."
Seuraavana aamuna tuli talonpoika taas, otti nahkan pois ja veti vaimonsa ylös. "Sota on ohitse, kyyhkyläiseni; menkäämme nyt herraskartanoon; minulla on siellä asioita toimitettava."
He eivät olleet kauvaa kulkeneet, kun eräästä ladosta kuului oinaan surkea valitus.