Tähän aikaan alkoi hän urheana runoilijauransa, hänen ivallisromantillinen kertomarunonsa "Keisarin istuimella" herätti paljo pahaa verta. Hän yritteli myös sanomalehdissä työskennellä, heittelehtäen eri puolueiden jaloissa. Kirjailijana oli hän ensi sijassa lyyrikko, on kirjottanut myös kertomarunoja ja novelleja. Hänen kirjailussaan näkyy Nietzchen oppien vaikutusta, vaikka hänen lempeä luonteensa pyrkikin "yli-ihmis"-oppia sovittamaan ihmisystävällisempään henkeen. Hän kuoli 38-vuotiaana.
Viimeisinä elinvuosinaan hän valmisti tämän kokoelmansa lättiläisiä kansansatuja, joka tässä meikein kokonaan suomeksi julaistaan. Moneen toviin oleskellessaan appensa maatilalla Länsi-Kuurinmaalla joutui hän lähelle maakansaa, jossa hän omin käsin oli tilaisuudessa "poimimaan kukkasia lättiläisen saturunouden rehevästä puutarhasta". Itse hän sanoo kokoelmastaan, että se sisältää yksistään kansantaruja ja -satuja, vaikka tosin muoto, jossa ne esiintyvät, esitystapa ja -laatu, vieläpä vieraalla kielellä (saksaksi), on "yksistään hänen omaisuuttaan", runoilijan taitehikasta esitystä.
VELIPUOLI
Oli kerran isä, jolla oli väkevä, pelkäämätön poika. Hänen laidunmaillaan oli paikka, missä ei kaikki ollut niinkuin olla piti ja missä jo monet olivat pelästyneet melkein kuoliaaksi. Monet näkivät siellä kummituksia, toiset kuulivat, erittäin ukkosilmalla, surkeaa vaikeroimista ja voihkintaa.
Tapahtuipa sitte, että poika eräänä iltana ratsasti syöttöpaikalle, viettääkseen siellä yön. Laskettuaan hevosensa laitumelle ja tehtyänsä tulen, asettui hän mukavasti ruohikolle ja alkoi laulaa:
Hieno lemmitty on mulla, mutt' en mieti vielä häitä; saatan immen juorun suuhun, ettei kukaan häntä veis; autan häntä herjatessa, puhun mitä milloinkin —: vaan ei tiedä kylän kansa, että heilini hän on.
Silloin astui äkkiä tulen luo poika, yllään valkea paita ja päässä musta lakki, ja istuutui laulajaa vastapäätä lämmittelemään. Mutta tämä huudahti tuikeasti: "Kuka sinä olet ja miksi kuljeskelet näin myöhään ympärinsä?" Poika vastasi: "Älä riitele, veliseni, en tee sinulle mitään pahaa!" — "Miksi kutsut minua veljeksesi?" — "Koska olen sinun vanhempi veljesi." — "Sinä olet hassu, mutta et minun veljeni!" — "Ei, varmasti olen veljesi." — "Luiki tiehesi, inhottava kummitus!" — "Olehan vaiti, kerron sinulle kaiken. Sinun äitisi on myös minun äitini. Hän synnytti minut ollessaan vielä naimatonna, mutta häpeän pelosta tappoi ja heitti minut erään sillan alle. Isäsi ei tiennyt siitä mitään ja nai hänet. Olemme siis veljekset. Minun täytyy yhdeksän vuotta harhailla rauhatonna ympärinsä ja piileskellä ukkosta. Kun tämä aika on loppuun kulunut, iskee ukkonen äitisi, mutta minun sieluni vapautuu ja pääsee rauhaan. Huomenna ovat yhdeksän vuotta kuluneet. Minun ei tarvitse enää kauvemmin piillä ukkosta, mutta äitisi täytyy kuolla. Huomenna ryömin ruunikkosi vasempaan korvaan ja heti ukkosen iskun jyrähdettyä taivaalla, muuttuvat kaikki kärsimykseni heinätukoksi." Senjälkeen pani poika maata ja nukkui. Mutta aamulla oli hän kadonnut. Veli ajoi hevosensa kokoon ja ratsasti ruunikollaan kotia kohden. Tiellä nousi rajuilma ja salama salaman jälkeen iski maahan. Rajuimman iskun jälkeen putosi ruunikon vasemmasta korvasta jotakin heinätukon näköistä ja paloi poroksi. Mutta kun ratsastaja oli saapunut isänsä kotiin, näki hän äitinsä makaavan keskellä pihaa salaman kuoliaaksi iskemänä.
JÄTTILÄINEN JA JÄRVI
Luban ja Sesswegenin ritarikartanoista Riian kaupunkiin vievän maantien varrella, noin viisikymmentä kilometriä viimemainitusta, kohoaa eräällä suuren Kangarvuoren kaakkoista kohden viettävällä rinteellä kaksi kukkulaa, noin sadan askeleen päässä toisistaan. Tästä paikasta kerrotaan seuraava taru: Siellä eli kerran jättiläinen, jonka makuusija oli molempain kukkulain välisellä alueella. Läntisellä kukkulalla lepäsi hänen päänsä, mutta itäistä vasten nojasi hän jaloillaan. Hän oli tavattoman väkevä ja kulki hyvin nopeasti. Kun hänen äitinsä pani padan tulelle, keittääkseen päivällistä tai illallista, lähti hän Riikaan ja toi sieltä, ennenkuin ruoka oli valmis, sata naulaa suolaa kummassakin kädessään.
Siihen aikaan ei näillä seuduin ollut vuoria eikä soita, vaan ainoastaan suuri järvi, jonka ylitse täytyi soutaa venheellä kaikkien Riikaan menijäin ja tulijain. Mutta tämä järvi vaati jokaiselta matkustajajoukolta ihmisuhrin. Jos sille ei sellaista annettu, vihastui se ja tuhosi kaikki ylikulkijat.