Eräänä päivänä meni jättiläinen järven rannalle ja katseli sinne tänne kulkevain venheitten vilkasta elämää. Tällä kertaa ei järvi saanut mitään uhria — ja joutui siitä hurjaan raivoon. Tämä itsekäs käytös suututti jättiläistä ja hän päätti raivata tien tämän pahajuonisen järven poikki. Hän täytti suuren säkkinsä mullalla ja alkoi kulkea kuohujen lävitse. Säkin pohja oli puhki, niin että hiekka valui vähitellen järveen paikoin suurempiin, paikoin pienempiin kasoihin. Siten syntyivät Kangarvuoret, joita myöten saattoivat kaikki matkustajat kulkea vaaratta veden ylitse.

Siitäkös suuttui järvi ja raivosi kolme päivää ja kolme yötä, mutta ei voinut hävittää vuoria; siksi päätti se hakea itselleen uuden uoman. Se kohosi ilmaan ja lähti ukkospilvenä kulkemaan suoraan Ewstin virtaa kohden, jonka kauneilla, hedelmällisillä rannoilla oli paljon rikkaita talonpoikaistaloja. Palvelustytöt, jotka virran rannalla kuivailivat pesujaan, näkivät pilven ja kuulivat rätinän. Silloin huudahtivat monet: "Sehän rätisee aivan kuin kaarnoja poltettaisiin!" — Mutta muuan sanoi: "Tämä pilvi ei ole mikään muu kuin suuri järvi." Tuskin oli se sanottu, kun pilvi kohahti maata kohden ja tulvi koko kauniin seudun ylitse. Ainoastaan ne tytöt, jotka olivat arvanneet pilven arvotuksen ja järven nimen, heittivät aallot rannalle, joten he pelastuivat. Mutta järveä on tähän saakka nimitetty "Lubajärveksi" [Luba = (lätink.) kaarna, kuori.]

KUINKA VESIPUTOUS GOLDINGENIN LUONA SAI ALKUNSA

Harmaassa muinaisuudessa, kun liiviläiset vielä omistivat Kuurinmaan rannikot, olivat lättiläiset vaikeassa asemassa. Päästäkseen jotain virtaa myöten aavalle merelle, täytyi heidän kulkea maahan lyödyn liiviläisen vartioston ohitse, niin ettei taistelu molempien kansojen välillä koskaan lakannut. Liiviläiset rukoilivat pahoja henkiä, mutta lättiläiset kunnioittivat jyrisevää ukkosta. Kerran varustautuivat taas viimeksi mainitut sotaretkelle verivihollisiaan vastaan. Liiviläiset rukoilivat ylintä pahoista hengistään ja tämä päätti laittaa sulun virtaan, että se virtaisi Goldingenin kaupungin ja ympärillä olevien lättiläisten uudisasuntojen yli ja hävittäisi ne maan päältä.

Keskiyön aikaan meni paholainen noin kaksi peninkulmaa pitkin jokea aina niinkutsuttuun Elenfurthiin saakka, jossa oli paljon kiviä, ja otti kantaakseen suunnattoman kiviröykkiön. Hän oli jo heittänyt tämän virtaan, aivan kaupungin lähelle ja kiiruhti hakemaan toista — kun hirveä ukkosen jyrähdys herätti lättiläisten päällikön unesta. Hän astui ulos talostaan ja näki, että virta oli jo puoliksi sulettu. Se saattoi vain paholaisen keinoilla käydä päinsä! Tehden nopeasti päätöksensä juoksi päällikkö kanakopille ja alkoi kiekkua kuin kukko. Siitä heräsi kukko ja vastasi kimeällä, kovalla äänellä. Kun paholainen tämän kuuli, pudotti se pelästyksissään toisen kiviröykkiön aivan lähelle rantaa ja pakeni. Ensimäinen kiviröykkiö muodosti vesiputouksen Goldingenin luona, joka putous on nähtävänä vielä tänäkin päivänä, mutta toinen virui rannalla niin kauvan, että kivet muuttuivat kipsiksi.

KOIRANKUONOLAISET

Kerran asui eräässä metsäisessä seudussa koirankuonolaisia ja ihmisiä lähekkäin. Ensinmainitut olivat metsästäjiä, jälkimäiset peltomiehiä. Kerran ottivat koirankuonolaiset kiinni erään nuoren tytön, joka oli kotoisin kauvempaa ja oli eksynyt metsässä. He veivät hänet kotiinsa ja syöttivät häntä kauvan aikaa pähkinänsydämillä ja makealla maidolla. Silloin tällöin pistivät he neulan tytön käsivarteen, nähdäkseen josko tämä oli jo kylliksi lihava. Mutta reijästä tihkuvan veren nuolivat he ahnaasti, aivan kuten karhulla on tapana nuolla hunajaa. Vihdoin luulivat he, että heidän uhrinsa oli kylliksi lihonnut. He iloitsivat siitä suuresti, määräsivät äitinsä paistamaan tytön ja lähtivät metsälle. Paistinuunissa oli jo kolme päivää palanut mahtava tuli. Mutta koska ei ollut käsillä mitään leipälapiota, jolla hän olisi voinut lykätä tytön uuniin, lähetti vanhus tämän lähimpään ihmismajaan hakemaan suurta lapiota. Tyttö, joka ei mitään pahaa aavistanut, teki kuten oli käsketty. Mutta vaimo, jolta hän pyysi lapiota, arvasi koko jutun ja antoi raukalle muutamia hyviä neuvoja.

Kun nyt koirankuonolaisten äiti käski tytön asettumaan lapiolle, teki tämä sen niin taitamattomasti, että oli aivan mahdotonta hänet uunin aukosta työntää sisään. Useampien turhien yritysten jälkeen äkämystyi vanhus ja alkoi haukkua ja sadatella. Silloin sanoi tyttö: "Miksi rähiset noin? Se on terveydellesi vahingoksi. Näytä minulle mieluummin, kuinka täytyy asettua oikein lapiolle — ja minä teen sitte aivan kuten sinäkin."

Se oli selvää vanhuksen mielestä; hän paneutui lapiolle pitkäkseen huudahtaen: "Mutta pidä nyt varasi!" — ja — silmänräpäyksessä oli tyttö työntänyt hänet hehkuvaan uuniin ja lukinnut rautaisen suupellin. Sitten veti hän jalkaansa hänen nahkakenkänsä takaperoisin, niin että kärki oli kantapäässä, ja pakeni.

Kun koirankuonolaiset olivat palanneet kotiin, hyökkäsivät he heti uunin ääreen ja vetivät luullun tyttöpaistin ulos ja alkoivat syödä; mutta se ei maistunut heille ollenkaan, niin että he alkoivat tarkastella jäännöksiä ja löysivät jalokiven, jota heidän äitinsä oli kantanut kultasormuksessa sormessaan. Nyt selkeni heille kaikki — ja kiroillen ja sadatellen lähtivät he ajamaan takaa pakolaista. Tämä oli juossut eräälle leveälle virralle saakka, jonka yli hän ei voinut mennä. Kun lähenevien koirankuonolaisten kiroileminen ja ulvonta kuului hänelle, kiipesi hän nopeasti pitkään puuhun, jonka lehdistö peitti hänet kokonaan. Koirankuonolaiset jäivät neuvottomina seisomaan rannalle, tietämättä, mihin heidän nyt olisi ryhdyttävä. Silloin näkivät he äkkiä etsimänsä tytön kuvan vedessä. Tuulenhenki oli erottanut lehdet toisistaan, niin että tytön kasvot pistivät esiin ja kuvastuivat virtaan. Sokeassa raivossa alkoivat nyt takaa-ajajat latkia vettä; he latkivat ja latkivat — kunnes repesivät. Mutta nyt oli tyttö täydellisesti turvassa heiltä.