KURBADIN TARINA

I

Oli kerran isäntä, jolla oli kaikkea, mikä tekee elämän mieluisaksi, vaan ei yhtään lasta. Hän itse ei pitänyt siitä niin väliä, mutta murheellisempi oli hänen vaimonsa. Ja kun nyt lisäksi mies eräänä päivänä sairastui ja kuoli, ei valituksista ja kyynelistä tullut loppua, sillä nyt ei vaimolla ollut enää ainoatakaan rakasta maailmassa. Silloin kuuli hän eräänä päivänä eräästä kaupungin köyhästä työmiehestä, jolle oli siunattu yhdeksän lasta ja joka antaisi yhden näistä pois. Hän valjastutti kiireesti ja ajoi kaupunkiin, mutta tuli valitettavasti liian myöhään, sillä lapsen oli jo saanut eräs hakija. Surullisissa mietteissään palasi vaimoraukka kotiin. Vähän matkan päässä hänen talostaan täytyi rattaiden kulkea puron yli; rantahietikolla makasi suuri kala ja pyristeli surkeasti. Ajaja, nuori poika, hyppäsi nopeasti istuimelta ja koetti ottaa kiinni kalan, mutta tämä puhui ihmiskielellä: "emännän itsensä täytyy ottaa minut kiinni!" — ja hypähti veteen takaisin. Sanottu ja tehty. Emäntä nousi rattailta ja kala puikahti taas rannalle.

"Kuules, mitä sanon, emäntä!" — sanoi ihmeotus. —. "Ota minut kiinni, tapa ja valmista minusta ruoka. Mutta huomaa, että sinä ainoastaan yksin saat siitä syödä! Silloin lahjottaa Laima sinulle pojan."

Kuka oli iloisempi kuin emäntä! Hän teki, kuten kala oli käskenyt ja kielsi kivenkovaan palvelustyttöä koskemasta ruokaan, myöskin kaikki perkeet oli huolellisesti hävitettävä. Mutta sellaisia ne tytöt ylipäänsä ovat, kun heidän töitänsä ei tarkasteta — hän jätti täyttämättä niin toisen kuin toisenkin käskyn. "Miksi en minä saisi tällä kertaa, kuten aina ennenkin, maistella ensin ruokaa, siinähän voisi olla liian vähän suolaa", — ajatteli tyttö ja maisteli himokkaasti mitään pelkäämättä.

Mutta sisälmykset ja perkeet heitti hän huolimattomasti rikkaläjälle. Kun hevoset illalla oli tuotu työstä kotiin, kulki tamma rikkaläjän yli ja ahmi ahneesti, kenenkään näkemättä, kalaperkeet. Ja nyt tapahtui yhtaikaa kolme ihmettä: Emäntä, palvelustyttö ja tamma synnyttivät samana yönä pojan kukin. Tamman poika sai nimen Kurbad. He kasvoivat yhdessä ja olivat terveitä, voimakkaita poikia. Mutta Kurbad oli heistä voimakkain ja taitavin. Hänen mieliruokansa olivat pähkinänsydämet, mielijuomansa tammanmaito ja mieluisin vuoteensa leveä ja matalahko uuni. Viisivuotiaana ei hän enää, metsässä ympärinsä harhaillessaan, väistänyt pieniä puita, kuusivuotiaana ei ollut ainoakaan puu hänelle liian korkea ja seitsenvuotiaana ei hän pelännyt susia eikä karhuja. Siten kasvoi hän vähitellen sankariksi, jolle ei raskainkaan kotityö ollut liian vaikea. Kumminkaan ei hän hikoillut koskaan, siksipä hänen suurin halunsa olikin saada tehdä työtä jossa hänen täytyisi hikoilla.

II

Eräänä päivänä vaati Kurbad molempia velipuoltaan mukaansa uutta taloa puhdistamaan. Tämän asian laita oli seuraava. Vähää ennen kuolemaansa oli isäntä rakennuttanut uuden asuinkartanon, joka kuitenkin täytyi jättää käyttämättömäksi, koska pahat haltijat olivat siihen asuntonsa ottaneet. Kaikki kokeet ajaa heitä ulos olivat turhat, eikä kukaan uskaltanut enää sinne sisään. Sentähden kieltäytyivät myöskin veljet auttamasta sankaria. Mutta tämä sanoi: "No niin, ne, jotka on syöty keitettyinä ja paistettuina, eivät voi olla niin viisaita, kuin se, joka niellään raa'altaan." Velipuolet rohkaisivat silloin mielensä ja seurasivat Kurbadia noiduttuun taloon. Täällä kuuli hän puutoukkien ja koppakuoriaisten puhelevan seinässä: "Hei, kuinka tuo sankari murtuu kuin korsi tuulessa heti kun kolmipäiväinen herramme on ratsastanut sillan yli." Mutta velipuolet eivät ymmärtäneet siitä sanaakaan. Ennen keskiyötä puhui Kurbad palvelustytön pojalle: "Sinä olet heikoin meistä, ota miekka, mene sillalle, jonka yli kolmipäisen jättiläisen täytyy tulla ja tapa hänet." Mutta veli vastasi: "Mitä se minuun kuuluu? Tulkoon sillan yli, ken tahtoo!" — "Sinä siis pelkäät; silloin täytyy minun kai itseni mennä", — sanoi Kurbad. "Peikkoa ei saa päästää sillan ylitse, muuten tulee hän voittamattoman vahvaksi. Katsokaa, minä asetan tähän vesiastian, jos vesi muuttuu maidoksi, niin merkitsee se, että minä voitan, mutta jos se muuttuu vereksi, niin käy minun huonosti; silloin huutakaa heti äitiäni avuksi! Olkaa valppaita elkääkä nukkuko!" Nämä sanat sanottuaan meni Kurbad sillalle. Kaikki oli vielä niin hiljaa, ainoastaan sammakot vedessä, villihanhet ilmassa ja pääskyset sillan alla puhelivat omalla kielellään, jota Kurbad kyllä hyvin ymmärsi. "Kurbad, Kurbad!" kaikui vedestä. "Tapa hänet, tapa hänet!" kuului ilmasta. "Mahtavan jättiläisen kolme päätä ovat kaikki mennyttä kalua!" kuului sillan alta. Heti senjälkeen näkyivät jättiläisen sanansaattajat, koira, joka juoksi haukkuen yli vainioiden ja haukka, joka kirkuen halkasi ilmaa. Silloin otti Kurbad miekkansa ja salpasi sillä sillan. Maa vapisi kiljuen esiinsyöksyvän kolmipäisen jättiläisen alla; "Kurbad, elukan poika, päästä ylitse!" — "En", vastasi Kurbad rauhallisesti. Silloin tuli jättiläinen lähemmäksi ja huusi: "No niin, katsokaamme, kumpi meistä voi puhaltaa rahaa sillan alla olevasta rahakukkarostani!" Kurbad puhalsi ja aarin suuruinen maa-ala peittyi hopearahoilla, mutta jättiläisen puhaltaessa vaan puoli aaria kuparirahoilla. Sen jälkeen vaati Kurbad viimemainittua lukemaan rahoja yhdessä. Mutta tämä ei suostunut. Silloin tempasi Kurbad miekkansa ja hyökkäsi pelotta jättiläisen kimppuun. Maa vapisi, silta ryski, miekat kalisivat — ja kohta makasi jättiläinen, kaikki kolme päätä murskattuna, kuoliaana maassa.

Kurbad palasi kultakasoineen iloisena kotiin ja huvitteli veljiensä kanssa myöhäiseen iltaan. Sitten lähtivät he kaikki kolme noiduttuun taloon — ja taas puhelivat koppakuoriaiset ja toukat seinässä! "Odotahan, odotahan! Kolmipäisen olet voittanut, mutta kuinka käy sinun kuusipäisen kera?"

Puoliyön lähetessä sanoi Kurbad emännän pojalle: "Mene sinä tänään pitämään vahtia sillalle!" Mutta tämä kieltäytyi. Silloin pilkkasi Kurbad häntä, laittoi, kuten edellisenäkin yönä, vesiastian, kehotti veljiä valppauteen, otti miekkansa ja lähti sillalle. Sammakot vedessä kurnuttivat: "Kurbad, Kurbad!" — Villihanhet huusivat ilmassa: "Tapa hänet, tapa hänet!" ja pääskyset sillan alla visertivät: "mahtavan peikon kaikki kuusi päätä ovat mennyttä kalua!" Keskiyön paikkeilla saapuivat hirviön airueet, koira, joka haukkuen juoksi yli vainioiden ja haukka, joka kirkuen halkaisi ilmaa. Maa vapisi ja peikon kiljunta kaikui sankarin korvissa: "Kurbad, elukan poika, päästä ylitse!" — "En", — vastasi Kurbad rauhallisesti. "Sitte katsokaamme, kumpi meistä voi puhaltaa enempi rahaa sillan alta!" — Kurbad puhalsi ja hehtaarin ala maata peittyi kultarahoilla, mutta peikolle ainoastaan tuli puoli hehtaaria kuparirahoja; taaskin kieltäytyi hän, kun Kurbad vaati laskemaan rahoja yhdessä. Silloin täytyi taas miekan ratkaista — ja kohta makasi peikko, kuusi päätä murskattuina, kuolleena maassa. Kurbad palasi kultakasoineen iloisena kotiin ja huvitteli veljiensä kera myöhäiseen yöhön. Sitte lähtivät he kaikki kolme noiduttuun taloon, missä koppakuoriaiset ja madot suurella levottomuudella puhelivat seinässä: "Siihen sinä sorrut! Molemmista herroista olet sinä suoriutunut — mutta yhdeksänpäistä et tule voittamaan!" Nyt teki Kurbad kuten ennenkin ja meni keskiyöllä sillalle. Täällä kurnuttelivat sammakot taas hänelle: "Kurbad! Kurbad!" Villihanhet huusivat: "Tapa hänet, tapa hänet!" ja pääskyset visertelivät: "Peikon yhdeksän päätä ovat hukassa!" — Airueina juoksi tällä kertaa yhdeksän haukkuvaa koiraa yli vainioiden ja yhdeksän haukkaa kirkui ilmassa. Sitte tuli peikko itse — ja nyt alkoi vaikea, epätoivoinen taistelu. Pää toisensa jälkeen putosi, mutta jokaisen pudonneen sijaan kasvoi kolme uutta päätä. Vihdoin sanoi Kurbad: "Kaikki taistelijat lepäävät välillä, levätkäämme me myös!" Peikko suostui siihen, mutta Kurbad mietti ainoastaan, kuinka hän voisi äitiään huutaa avuksi. Velipuolet olivat tietysti nukkuneet, tarkastamatta vesiastiaa. Hän veti toisen kenkänsä ja heitti sen sellaisella voimalla, että se lensi suoraa päätä veljien ikkunaan; nämä heräsivät ja näkivät kauhulla, että vesi oli astiassa muuttunut vereksi ja lähettivät äidin pojalleen avuksi. Nyt sujui taistelu hyvin. Heti kun Kurbad oli pään hakannut pois, muokkasi tamma hyvin raudotetuilla kavioillaan haavoittunutta paikkaa niin, että kipenet sinkoilivat; siten tuli haava poltetuksi eikä siihen voinut enää mitään päätä kasvaa. Niin suoriutui Kurbad kolmannestakin peikosta. Kun hän sitte meni nukkumaan noiduttuun taloon, kuuli hän koppakuoriaisten ja toukkien seinässä taas puhelevan: "Pirunpoika! Kaikki meidän herramme on hän surmannut. Mutta odotahan, vaimot kostavat sinulle! Kun veljekset lähtevät matkalle, asettuu kolmipäisen vaimo kauniin, valkoisen vuoteen muodossa tielle; se, joka vuoteen näkee, sen täytyy, tahtoi tai ei, siihen laskeutua, ja hän kuuluu meille. Mutta kuusipäisen vaimo risteilee heidän tiellään pienen puron muodossa ja synnyttää heissä polttavaa janoa, mutta se, joka siitä vedestä juo — hän kuuluu meille. Yhdeksänpäisen vaimo taasen muuttuu käärmeeksi — ja voi sitä, joka sen kanssa joutuu tekemisiin!"