Kuningas Aleksanteri pakottautui näyttäytymään tyvenenä, tehdessään tämän kysymyksen kamaripalvelijalleen, joka makuuhuoneessa juuri oli kuninkaan yöpuvun kuntoon laittanut. Mutta se suurimmassa määrässä kiihtynyt ääni, jolla tämä lausuttiin, ilmaisi aivan päinvastaista, siitä saattoi päättää, että nuoren hallitsijan sielussa raivosi kärsimysten myrsky.
— Teidän majesteettinne, vastasi Benjamino, nuori italialainen, tuskin kuningasta vanhempi, johon Aleksanteri kerran Italianmatkallaan oli mieltynyt, — teidän majesteettinne, sieluni autuuden kautta vannon, että se on totta. Minä hiivin kuningattaren perässä ja näin hänen katoavan pienen portin taakse, joka johtaa linnoitukseen.
— Haa, linnoitukseen — ja mitä hän sieltä etsi? Kuningatar, joka hääpäivänänsä varastautuu puolisonsa sivulta — on sekin varsin merkillistä! Mutta ehkäpä hyvä sydämensä siihen pakotti, ehkäpä hän tahtoi onnettomille viedä lohdutusta ja apua?
— Kaikille onnettomille, jotka linnoituksessa nääntyvät — se ei kumminkaan ole ajateltavissa! jatkoi Benjamino, merkitsevä hymyily viekkailla kasvoillaan. — Mutta että hänellä oli asiata jollekin vangille — se on varmaa.
Aleksanteri tempasi kamaripalvelijalta silkkisen yötakin ja viskasi sen lattialle. Sitte tarttui hän Benjaminoon, veti hänet luoksensa ja kaivaen katseensa kamaripalvelijansa silmiin, huusi hänelle:
— Sinä puhut arvoituksilla, Benjamino! Varo itseäsi, kuningas ei
tarvitse ratkaista arvoituksia, hänelle ei saa mitään olla salattuna.
Sinä tiedät enemmän kuin tahdot sanoa. Niin sano sitte: ketä puolisoni
Draga tuona iltana kävi maakuopassa tapaamassa?
— Teidän majesteettinne, sanoi italialainen, heittäytyen kuninkaansa jalkojen eteen, — tiedän kyllä, että tällä hetkellä ehkä kadotan hyvän herrani armon. Mutta minä vannon, että ainoastaan uskollisuuteni kuningastani kohtaan pakotti minua hiipimään kuningattaren perässä. Kuulin, muurin syvennykseen kätkeytyneenä, kuinka hän käski vankilanpäällikön avata sen kopin, missä Stefan Naumovitsch oli suljettuna.
— Stefan Naumovitsch? mutisi kuningas, ja hänen kulmakarvansa rypistyivät onnettomuutta aavistaen… — Sama Naumovitsch, joka eilen vainusi kuningattaren henkeä, valtionkavaltaja, joka tahtoi hänet tappaa? — Ei, ei, sinun on täytynyt erehtyä, Benjamino, hänen luoksensa saattoi kuningatar kaikista vähimmin pyrkiä, hänelle ei mitenkään ole voinut armoansa osottaa.
— Armoansa osottaa! toisti italialainen, joka yhä vielä oli polvillaan.
— Sitä ei kuningatar aikonutkaan. Päinvastoin pyysi kuningatar Stefan
Naumovitschilta jotakin, joka jotenkin paljon muistutti armoa.
Kuningas Aleksanterin silmät, jotka vissinä hetkinä kamalasti leimahtelivat, saivat nyt jähmettyneen ja kalsean ilmeen.