Hän puri alahuultaan, niin että se vuoti verta, vavistus kulki hänen ruumiissaan ja sitte sanoi hän kumeasti:
— Ja mitä se on, joka sinun mielestäsi armoa muistuttaisi?
— Rakkaus, kuninkaallinen herrani, huudahti Benjamino, ja juoksi pois etsimään suojaa herransa peljättäviltä vihan puuskilta, sillä hän tiesi, että Aleksanteri semmoisina hetkinä saattoi vieläpä tehdä väkivaltaa.
Aleksanteri päästi muutamia katkonaisia ääniä, horjui ja vaipui nojatuoliin.
Minutin hän siinä istui, kuin lamautunut, kykenemättä tehdä yhtäkään liikettä; kaksi suurta kyyneltä tunkihe hänen silmistänsä ja valui hitaasti pitkin poskia.
— Ulos! — Ulos, sinä elukka, minä tahdon olla yksin! komensi hän äkkiä Benjaminoa. — Odota ulkona etuhuoneessa, kunnes sinut kutsun! Kuningatar — missä on kuningatar?
— Hänen majesteettinsa kuningatar on juuri mennyt levolle, vastasi
Benjamino ja hävisi ovesta.
— On mennyt levolle ja odottaa epäilemättä minua, huokasi Aleksanteri itsekseen, kun hän nyt näki olevansa yksin. — Hän odottaa minua, sulkeaksensa minut syliinsä ja ihastuttaaksensa minut suudelmillaan.
Oi, mitäpä en antaisi, jos vaan tietäisin, että nuo huulet eivät koskaan ole suudelleet kenenkään muun suuta kuin minun… Minä rakastan tuota naista, rakastan Dragaa aivan mielettömästi. Mutta minä tahdon yksin hänet omistaa, ei ainoastaan nyt ja tulevaisuudessa — ei, hänen menneisyytensäkin on oleva minun — ainoastaan silloin voin tuntea itseni onnelliseksi hänen rinnallansa.
Hän löi käsillään kasvoihinsa ja vapisi kuin lapsi, jolta on kielletty suurimman ja hartaimman toivomuksen täyttäminen, ja joka ei ymmärrä, miksi niin on tapahtunut.