— Hän on minulle vannonut, jatkoi Aleksateri itsekseen puhellen, nousten seisoalleen ja kävellen lakkaamatta edestakaisin huoneessa, — vannonut minulle pyhän valan, ettei hän koskaan varsinaisessa merkityksessä ollut Maschinin vaimo, että minä olen hänen ensimäinen miehensä — ensimäinen! — Oi, mikä autuus on tuossa sanassa, jos vaan voisin siihen luottaa! Mutta epäilys asuu sielussani, se kiusaa minua, kiduttaa minua, raastaa minun sydäntäni. Voi, antaisin vaikka kruununi, ja kaiken valtani ja loistoni mukana, mielelläni olisin kerjäläinen tahi vaatimaton työmies, jolla ei olisi muuta mistä elää, kuin kättensä työ, jos vaan tietäisin, että tuo nainen ei ole ketään muuta rakastanut kuin minua, ettei kukaan ennen minua ole häntä rakastanut!

Mustasukkaisuus pani hänet vapisemaan, ikäänkuin horkka eli vilutauti olisi puistattanut. Raju halu kutsua puhdas sielu omaksensa, saada painaa suunsa puhtaisiin huuliin, levätä siveällä povella, täytti tuon miehen jonkunmoisella mielettömyydellä.

— Mutta miksi itseäni noin kidutan, puhkesi hän sanomaan. — Pelkurimainen raukka, mikä olen, miksi sitte minulla ei ole koskaan ollut rohkeutta hankkia asioista täyttä varmuutta! Tunnenpa toki keinon, joka heti antaa minulle totuudesta täyden selvityksen. Miksi pelkään sitä keinoa käyttää? Ei, vielä tänä yönä olen totuuden tietävä!

Kuningas työnsi syrjään silkkisen verhon ja meni työhuoneeseensa. Hän istuutui kirjoituspöytänsä viereen ja kirjotti paperille seuraavat sanat:

Herra poliisitirehtori! Seuratkaa heti kamaripalvelija Benjaminoa palatsiin. Ottakaa mukaanne Belgradin tiedonantorekisteri, nide M, kirjain B. Pitäkää tämä kutsu kaikilta salassa, sitä käskee teidän

ALEKSANTERI.

— Benjamino!

Kuningas Aleksanteri oli taas mennyt makuuhuoneeseen ja huusi
Benjaminon etuhuoneesta.

— Mene heti ja vie tämä kirje poliisitirehtori Lazarille, jätä se hänen omaan käteensä ja odota hänen vastaustansa! Jos hän seuraa mukana, joka todennäköisesti on tapahtuva, niin vie hänet pienen tapettioven kautta työhuoneeseeni. Siellä hän odottakoon minua. — Mene! — Elä odota Benjamino!

Kamaripalvelija palasi; kuningas pani kätensä hänen olkapäälleen ja katsoi häneen pitkällä tutkivalla silmäyksellä.