— Oletko oikein uskollinen minulle, Benjamino? kysyi hän melkeinpä rukoilevalla äänellä. — Ole minulle uskollinen; löytyy niin vähän ihmisiä, jotka semmoisia ovat. Kuningas harvoin löytää uskollisen sydämen. — Minä olen sinua runsaasti palkitseva, Benjamino, jollet minua koskaan petä.
— Kuninkaallinen herrani, sanoi kamaripalvelija, — te tiedätte, että minä olin valitettava olento, kun minut löysitte. Te armahditte minua — kuinka voisin sen koskaan unhottaa? Henkeni olen uhraava kuninkaani puolesta.
— Nojaa, niin kaikki sanovat. Tulevaisuus on osottava, kuinka paljon totta tarkotat. Mene nyt ja täytä käskyni!
Kun kamaripalvelija oli mennyt, otti Aleksanteri kynttilän ja meni suuren peilin eteen, joka oli makuuhuoneen seinällä.
Täällä hän painoi nappulata ja peili kääntyi ympäri — peilin tarkotuksena oli vaan peittää kiertoportaat, jotka kuninkaan makuuhuoneesta johtivat yläpuolella olevaan huoneeseen.
Aleksanteri seisoi minuutin hiljaa portaiden juuressa ja koetti hillitä intohimoa, joka näytti häntä hallitsevan.
Sitte astui hän hitaasti portaita ylös. Tultuaan niiden korkeimmalle astuimelle, löi hän hiljakseen ovelle, joka sisästäpäin avautui.
Kuningas astui sisään — hän oli nyt kuningattaren makuuhuoneessa.
Tämä huone oli sisustettu mitä ylellisimmin: silkkitapetit, ihmeellisiä kuvapatsaita, esittäen jumalattaria alastomassa kauneudessansa, komeat huonekalut, pulleat sohvat, taivaansinen ympäröimä vuode — kaikki oli kuin lumottu Dragaa varten.
Kaikkein ihaninta tässä ympäristössä oli kumminkin kuningatar itse, joka juuri oli levolle menemäisillään.