Tämän sanoessa hän pani Aleksanterin käden rinnalleen.
— Draga, Dragani, puhkesi Aleksanteri vapisevalla äänellä ja intohimon vimmassa sanomaan, — anna anteeksi, että häväisin sinua. Minä — minä rakastan sinua siinä määrässä, että olen mustasukkainen menneisyydellesi — ja jok'ikiselle, jolle vaan olet vähäisintäkin suosiota osottanut. — Oi, anna minun suudella itseäsi, painaudu minua vastaan, rakas vaimoni, ja minä tahdon — kas, tuo arpi oikeanpuolisessa olkapäässäsi! — sano minulle: kuka sinua niin suuteli, että tuo arpi syntyi! — Totuus esiin vaan, sillä minä olen sinun herrasi ja kuninkaasi!
Kuningattaren vasemmassa olkapäässä oli todellakin pieni arpi, jonka syynä epäilemättä ei ollut naarmua eikä sysäystä.
— Tämä arpi! sanoi Draga, kadottamatta mielenmalttiansa. — Kyllä kuninkaani, lasna ollessani kaaduin kerran rautaista hellaa vastaan, ja siitä ajasta lähtien olen kantanut tuota arpea muistona. — Mutta minä näen, että sinä tänä yönä vaan koetat hakea syytä minuun suuttuaksesi; huomenna ehkä olet paremmalla tuulella — hyvää yötä, kuninkaani! Jumala sinua suojelkoon ja Serbiata, sillä aikaa kuin nukut!
— Draga, huudahti Aleksanteri, sinä ajat minut pois, sinä käännyt minusta! — Kuinka nyt ovat asiat, Draga, oma Dragani, sinä itket?
— Eikö minulla sitte ole syytä itkeä, sanoi Draga nyyhkyttäen — nähdessäni, että olen kadottanut kuninkaallisen herrani luottamuksen? Otitko minut vaimoksesi ainoastaan tappaaksesi minut epäluulolla? Oi, jospa minut pikemmin olisit jättänyt köyhyyteeni ja yksinäisyyteeni — voi, kuinka onneton olen, minä kuningatar parka!
Näin sanoen hän vaipui sohvalle ja hautasi kasvonsa tyynyihin.
Aleksanteri seisoi siinä liikkumattomana, tietämättä mitä nyt tekisi.
Mutta sitte hän kumartui, suuteli Dragan niskaa ja pyysi häneltä sydämmellisesti anteeksi hellimmillä sanoilla, mitä saattoi löytää.
Mutta kului pitkä aika, ennenkuin hän sai nähdä vaimonsa kauniit kasvot ja hymyilyn hänen silmissänsä.