— Minäkö? — minä säpsähdin, koska minuun kovasti koski, vastasi Draga, nopeasti malttaen mielensä, että kuninkaani hetkellä, jolloin hän voisi tuntea itsensä äärettömän onnelliseksi ja tuhat kertaa enemmän tehdä toisen ihmisen onnelliseksi, lisäsi hän haikeasti katsoen, ajattelee niin synkkiä asioita kuin kuolemantuomiota.
Ja sinä luulet sitte — Dragan ääni tuli tutkivaksi ja ikäänkuin hapuilevaksi, koska hän samalla heitti käsivartensa kuninkaan ympäri ja painautui häntä vasten — sinä luulet todellakin, että tuon, mikä hänen nimensä onkaan — tuon Stefan Naumovitschin todellakin täytyy kuolla?
— Tahtoisitko, että hänet armahtaisin? kysyi Aleksanteri hitaasti kääntäen kasvonsa hänen puoleensa. — Ajatteleppas: Jollei onnellinen sattuma olisi sinua pelastanut, niin tuo kurja olisi ampunut revolverinkuulan keskelle sydäntäsi!
— Juuri sentähden, että asia minua koskee, huudahti Draga, — en minä tahtoisi, että mestaus tapahtuisi. Se ehkä synnyttäisi Serbiassa pahaa verta. Parempi olisi siis sanoa: Kuningatar, joka nyt on niin onnellinen, on vaatinut, että kuningas käyttäisi ihanata armahtamisoikeuttansa. — Pyydän senvuoksi, kallis Aleksanteri, anna tuon raukan elää, nääntyköön hän kernaasti vankilassa kymmenen, kaksikymmentä vuotta — niin, koko elämänsä, se merkitsee vähemmän, mutta elä verta vuodata.
Tuskin oli Draga lausunut nämä sanat, ennenkuin Aleksanteri tarttui hänen käsiinsä ja käheällä huudolla veti hänet ylös sohvalta.
— Aleksanteri, rakkaani — mitä sinä teet? huusi Draga. — Miten on laitasi — millä olen sinua loukannut?
— Tunnusta, Draga, sanoi Aleksanteri hampaittensa välitse, terävällä ja vihaisella äänellä, että olet rakastanut häntä, tämä Stefan Naumovitsch hän oli — sinun rakastajasi, ja siksi rukoilet hänen puolestasi, siksi tahdot, että hänen pitää elää!
Draga kalpeni. Mutta hän oli menettänyt mielenmalttinsa vain hetkeksi.
Sitte hän päästi remakan naurun, ja hänen erinomainen tyyneytensä vaikutti kuninkaaseen niin suuressa määrässä, että tämä päästi hänen kätensä vapaiksi.
— Ilkeä ihminen! huudahti Draga. — Kuinka voi sinulla olla sydäntä minua noin säikyttää! Tunneppas, kuinka sydämmeni tykyttää — niin, tunneppas vaan! Tämä sydän on yksistään sinun eikä ole koskaan sykkinyt kenellekään muulle.