Hän pisti avaimen rautaoven lukkoon. Mutta hänen kätensä vapisi niin kovin, että hänen ensin täytyi levähtää hetkinen, ennenkuin saattoi avaimen oikein asettaa. — Kun tämä oli onnistunut, väänsi hän kiireesti ja ovi aukeni.
Muurissa tuli näkyviin syvennys, ja Dragan silmissä säkenöi kalliita jalokiviä, jotka kimaltelivat vitjoista ja risteistä, korvarenkaita y.m. — Obrenovitschien perhe-aarteita. —
— Ja vaikkapa kaiken tuon anastaisin, sanoi Draga uhmaillen itsekseen, kukapa minua siltä kykenisi rosvoksi nimittämään? Eikös tuo ole nyt minun omaisuuttani? Enkö samalla hetkellä ole sitä hankkinut, kun antauduin tuolle miehelle — ilman rakkautta? — Mutta ei, ei, en yhtään noista koristeista halua, ainoastaan tämän tahdon juuri nyt. —
Näin sanoen pani hän kätensä ruskealle lippaalle, jonka kulmat olivat teräskiskoilla varustetut.
Lippaassa oli kruunu, sen kyllä Draga tiesi, nostaessaan sitä nahkanauhasta.
Nopeasti asetti hän sen lattialle, sulki rautaoven ja kätki avaimen povelleen.
— Kuningatar, joka varastaa kuninkaansa kruunun! mutisi Draga pilkallisesti. — Jaa, tuo ei paljoa merkitse; — katsokoon, ettei kukaan muu ota hänen kruunuansa. Se olisi hullumpaa.
Linnankello oli juuri lyömäisillään; Dragan pään yläpuolella surisi ja suhisi palkeissa, sitte jyrisi kello kahtatoista — oli keskiyö.
— Aivanpa viime hetkessä! kuiskasi Draga. — Nicodem on jo kauvan minua kioskissa odottanut, sinne täytyy minun kiiruhtaa, ettei hän vain jäisi junasta, jolla hänen tulee matkustaa.
Draga kiiruhti huoneesta, laahaten raskasta lipasta; sen sisältävät miljoonat, painoivat hänet melkeinpä maahan.