— Vie tuo pois! sanoi Milan majesteetillisella, käskevällä äänellä, en tahdo puhua tuon naisen läsnäollessa. Elä epäile, Aleksanteri! Minä, sinun isäsi, olen tullut puhumaan kanssasi viimeisen, ratkaisevan sanan.
Kuningas vaipui kokoon; hän tuskin uskalsi katsoa Milanin suuriin, läpitunkeviin silmiin, eikä hän myöskään uskaltanut katsoa Dragaan. Vapisevin äänin sanoi hän hänelle, melkein rukoilevaisesti ja orjamaisesti:
— Minä pyydän, Draga, mene huoneisiisi; en tahdo saattaa sinua loukkausten alaiseksi; mene, pyydän sydämellisesti, mene!
— Kuningas pyytää! pilkkasi Milan nauraen. — Serbian kuningas rukoilee leski Draga Maschinia ikäänkuin poika, joka tahtoo lepyttää hänen erhetyksistä suuttunutta äitiänsä!
— Ulos! kajahti nyt korskeasti Milanin huulilta. Pois kasvojeni edestä, nainen, taikka… taikka…
Milan oli tätä sanoessaan tullut aivan Dragan lähelle ja vaikeni ainoastaan antaakseen silmäystensä puhua, mutta näissä oudoissa, salaperäisissä silmäyksissä näytti piilevän uhkaus, joka masensi vieläpä tuon uhmailevan naisen.
Tämän silmät suuntasivat myrkyllisen katseen harmaantuneeseen kuninkaaseen, sitte veti hän Aleksanterin mukanaan, ja kuiskasi hänelle oven takana:
— Valitse nyt tämän miehen ja minun välilläni! Valitse Serbian kuningas minun tuottamani ilon ja isällisen vitsan välillä. Osota nyt rakkauttasi ja uskoasi, kuningas Aleksanteri!
Näin sanoen kiiruhti hän pakoon, mutta kyllin kauaksi kerittyään, ikäänkuin matkalla huoneisiinsa, juoksi hän toisen oven eteen, joka johti käytävään, löi sen sisäpuolelta niin kovasti kiinni, että kaikui laajalti kerroksessa, ja hiipi sitte hiljaa kuin villikissa takaisin sille ovelle, jonka takana molemmat miehet puhuivat, jotenka hän saattoi kuulla kaikki mitä he sanoivat.
Minuutin ajan oli kaikki hiljaista; isä ja poika seisoivat vastakkain; silloin kuuli Draga kuningas Milanin äänen sanovan: