Peljättävinä kaikuivat sanat huoneessa. Draga vetäytyi väristen kuninkaan puoleen, joka hänkin kalpeni.
— Minä en pelkää mitään, huudahti Aleksanteri, minä olen Obrenovitschin sukua, serbialainen kansani rakastaa minua, ja minun sydämeni rakastettu ei ole minua pettävä. Mitä pahaa sitte voisi tulevaisuus tuoda minulle?
Silloin horjui munkki, sauvaansa nojaten, muutamia askeleita kuningasta kohti, löi kepillään kolme kertaa lattiaan ja sanoi kovalla äänellä varottaen:
— Luovu tästä naisesta, Serbian kuningas, hän tuottaa sinulle vaan häpeää ja kuolemaa!
Vihastumisen huuto pääsi kuninkaan huulilta.
— Sinä valehtelet, munkki! huudahti hän. — Sinun pyhät kirjasi ovat vääriä, minä en sinua usko.
— Ei, elä usko häntä, rakkaani! pyysi Draga kiihkeästi. — Usko vaan omaa sydäntäsi! Me tulemme onnellisiksi!
— Onnelliseksi liukkaan letukan kanssa! kajahti äkkiä aivan muuttuneella äänellä munkin huulilta, ja samassa oikasihe kumartunut vartalo melkoisen korkealle, ruskea kaapu putosi hänen hartioiltaan, sauva lensi sivulle, ja Aleksanterin ja Dragan hämmästyneiden katseiden edessä seisoi kuningas Milan.
Nauru pääsi riemuitsevan, rehevän naisen huulilta, ja hän sanoi:
— Oh, se oli siis Kruschedolin luostarin munkki, onnettomuuden korppi, joka noin kauhealla tavalla iski kyntensä meihin! Ha, ha! Saatoinhan minä uskoa, että tuo myrkky vuotaisi samasta lähteestä, joka aina on vihamielisyyttä tulvinut meidän ylitsemme!