Nicodem Lunjevica ei tietysti antanut mennä oivallisen tilaisuuden voittaakseen tuon kauniin naisen suosion, ja hänen seurassaan haki hän tunnollisesti Monte Carlon rannan ja puiston, mutta englantilaisesta ei näkynyt muita jälkiä kuin takki, joka oli viskattu eräälle kivelle rannalla, ja silloin oli tietysti selvä, että Albionin poika oli todellakin hakenut kuolemansa aalloissa.
Nyt oli Ninette puoliksi leski. Hän oli surupuvussa ja itki rakastajaansa. Mutta lopuksi hän antoi Nicodemin lohduttaa itseänsä, ja kun tämä tarjoutui ottamaan hänet mukaansa Belgradiin ja siellä sisustamaan komean kerroksen sekä vannoi, että vastakin pitäisi hänestä huolta, ei Ninette odottanut muita pyyntöjä, vaan muitta mutkitta riisui kokonaan surupuvun, verhoutui vaaleampiin väreihin ja tuli Nicodemin rakastajattareksi.
Siitä lähtien oleskeli hän Belgradissa. Hänellä ei todellakaan ollut syytä valittaa Nicodemista. Tämä oli häneen korviaan myöten rakastunut ja antoi hänelle kaikkea, mitä ikinä vaan halusi.
Mutta ei voisi kuvailla mielessään, mitä kaikkea hänen näöltään viattomat silmänsä halusivat. Milloin hän halusi oman talon, milloin komeita huonekaluja, milloin omat hevoset ajoneuvoineen, milloin uuden koristeen — sanalla sanoen, nämä silmät eivät koskaan lakanneet uutta toivomasta, ja hyvä Nicodem sattui saamaan velkoja siitä huolimatta, että oli kuningattaren veli, ja hänen sisarensa astui juuri kreivin aikaan Serbian valtaistuimelle.
Mutta tänä iltana oli hän riemuiten ilmoittanut Ninettelle, että hän pian vapautuisi kaikista veloistansa ja sitä paitsi hän vielä saisi sievoisen summan käytettäväkseen. Nicodem oli kertonut, että hänen oli onnistunut saada sisarensa jättämään hänelle Serbian kuningaskruunun ja oli ilmottanut Ninettelle, että hänellä oli aikomus vaihtaa Wienissä kruunun oikeat hohtokivet vääriin.
Nicodem oli luvannut hänelle käydä vielä kerran yöllä hänen luonansa, ennenkuin lähtisi Wienin matkalle, ja Ninette istui juuri häntä odottamassa. Ninette tahtoi oikein syvältä osottaa Nicodemille mieltymystään, ettei tämä vaan unhottaisi häntä Wienin kauniiden tyttöjen luona ollessansa.
Odottaessansa, poltti hän paperossia ja luki ranskalaista romaania.
Oi Parisi — sinä kaunis, unohtumaton kaupunki, joka johtuu joka rivillä mieleen, kuinka tuskallisesti hän nyt kaipasi sen iloja!
Kun Nicodem Lunjevica saisi rahoja, silloin pitäisi hänen ottaa hänet mukaansa Parisiin ja Ninette uneksi jo pientä komeata ravintolaa jonkun puistokadun varrella, ja sitä, kuinka hänelle juhlittaisiin, kun näyttäytyisi Serbian kuningattaren veljen seurassa. Tuskinpa luulisi olevan totta, että pikku Ninette olisi kiivennyt noin korkealle, hänethän tunnettiin Parisissa niiltä ajoilta, kun hän oli kuorilaulajattarena eräässä pienessä teaatterista, jossa hänellä ei juuri ollut erikoisempaa menestystä — ah, hänen entiset teaatteritoverinsa melkeinpä menehtyivät kateudesta, kun saisivat nähdä Nicodemin sirossa upseerinunivormussaan ja hänen rinnallaan Ninetten, koristettuna rakastajansa ostamilla koristeilla, sittenkuin ensin oli puhdistanut serbialaisen kuningaskruunun.
— Mutta tuossahan mies jo tuleekin, huudahti vilkas ranskatar äkkiä, heittäessään kirjan syrjään ja hypähtäen sohvalta.