Sillä sen ikkunan alapuolella, jonka edustalla sijaitsi taloon kuuluva puutarha, kuului käsien läiskytystä, joka tavallisesti merkitsi sitä, että Nicodem oli saapunut.
Ninette kiiruhti ikkunan ääreen, kumartui siitä ulos ja kysyi:
— Sinäkö siellä, Nicodem? Miksi et tule tänne ylös? Onko sinulla niin kiirettä, rakkaani?
— Hitto vieköön rakkaan Nicodemisi! vastasi hänelle alhaaltapäin kirkas ääni. — Täällä on mies, jolla on sinun rakkauteesi suuremmat oikeudet.
Tämän äänen kuullessansa säpsähti Ninette, ei suinkaan pelästyneenä ja hämmästyneenä, vaan sen sijaan iloissaan.
— Harry — Harry, oletko sinä todellakin siellä? huusi hän ollenkaan yrittämättä hillitä ääntänsä. — Kaikkivaltias Jumala, sinä et siis olekaan kuollut, et heittäytynytkään mereen? Oi, Harry Raven on tuolla alhaalla, minun Harryni!
— Kiiruhda ja päästä minut sisään, minulla on syytä välttää kaikkea yhteensattumista poliisin kanssa! sanoi ääni kiireesti. — Tahdon ensin tulla varmuuteen siitä, uskaltaisinko tulla asuntoosi, kenenkään näkemättä.
— Palvelijat jo nukkuvat, antoi Ninette vastaukseksi. — Minä viskaan alas avaimen sinulle, odota Harry — vain minutti — oi, sinä ainoa mies, jota koskaan olen rakastanut, — kas tässä, ota kiinni avain — kas, kun otti sen oikein ilmasta, ha, ha, ha! — tuolla on ovi. Kiiruhda heti luokseni, mieleni oikein ikävästä palaa.
Mies hävisi nyt taloon ja parin minuutin kuluttua avautui hitaasti ja varovaisesti se ovi, joka johti Ninetten huoneeseen, ja pienikokoinen jäntevä mies hiipi hiljakseen huoneeseen.
Ninetten rakastaja ei tosin näyttänyt luottamusta herättävältä, hän oli melkeinpä köyhästi puettu ja näytti menneeltä mieheltä, jonka viime aikoina oli ollut taisteleminen puutteita ja huolia vastaan.