— Tämän lienet sanonut minulle viimeisen kerran! Ha, sinä joka olet johtanut Serbian perikadon partaalle, sinä, kuningas, jota ulkomaa sormellansa osottaa! Pois kasvojeni edestä! Minä käsken! Elä minua ärsytä, Milan, muutoin… täytyy minun sinulle osottaa, että minä olen kuningas!
— Hyvä, minä menen, vastasi Milan, mutta taakseni jätän paljasta häviötä ja perikatoa! Mutta… jollet tarkkaa isäsi ääntä, ehkäpä kumminkin puhtaan rakkauden äänen onnistuu tulla paremmin kuulluksi… Tule esiin, sinä, joka nuoruuden päivinä olit hänen hyvä enkelinsä — Genia von Sandorf, anna sydämesi puhua hänen sydämelleen!
Ennen mainitusta pimeästä käytävästä, joka sijaitsi tapettioven takana, näytti ilmestyvän enkelimäinen olento, ihana ja viaton. Hän lankesi polvilleen Aleksanterin eteen, ja kädet rukoilevasti häntä kohden ojennettuina kyynelsilmin lausui sydämellistä rakkautta hehkuen Genia:
— Serbian Aleksanteri, halvan tytön rakkaus puhuu sinulle sydämeni sisimmästä. Oi, kuule sitä, eläkä halveksi sitä ääntä, joka rukoilee, ettet välittäisi tuosta naisesta, joka on johtava sinut perikatoon! Minä vannon sinulle, että jos hän olisi kunnioitustasi ansaitseva nainen, oi kuningas — silloin en olisi koskaan uskaltanut astua eteesi, silloin olisin haudannut tuskani syvimpään yksinäisyyteen. — Mutta nyt sinä tulet onnettomaksi, Sascha [Aleksanterin venäjänkielinen nimitys], sillä… hän ei voi sinua rakastaa. Mutta minä — minä olen rakastanut sinua itseni tähden; nähdäkseni sinut onnellisena on minun ainoa toivomukseni. Sascha, Sascha, hylkää elämäsi paha henki, muutoin olet hukassa!
Mutta ennenkuin Aleksanteri kerkesi vastata, lensi ovi auki ja sisään syöksyi — Draga säihkyvin silmin.
— Polvillaan siis paronitar Genia von Sandorf kerjää miehen suosiota? sanoi hän kiihkeästi purevalla ivalla. — Tuon näköiset siis ovat ne tytöt, jotka kehuvat viattomuuttaan ja puhtauttaan! Ha, ha! Eipä ole kuningas Milan asiata hullummin ajatellut!… Tuo tyttö on siis ollut entinen rakastajattaresi? sanoi hän kysyvällä äänellä Aleksanterille, joka seisoi siinä kalpeana ja tuijotti häneen jähmettyneillä silmillään. — No, minä en tahdo sinua tehdä uskottomaksi. Hyvästi — minua et näe koskaan enää!
Oi, Draga tunsi liiankin hyvin tuon onnettoman, että Aleksanterille olisi mahdotonta raastaa itsensä irti siitä viekoituksen verkosta, johon hän oli kietoutunut.
— Draga, pysähdy, Dragani! huusi hän. — Oi, elä minua jätä! Olen jo valinnut, olen jo kauvan sitte tehnyt päätökseni. Minulla ei enää ole isää eikä nuoruuden ystävätärtä, yhtä vähän kuin minulla on äitiäkään. Sinä olet minulle kaikki, sinä olet minun kuningattareni!
Hän kietoi käsivartensa Dragan ympäri ja piti hänestä kiinni. Kauniin vartalonsa Draga sitte painoi Aleksanteria vastaan niin lujasti, että hänen hehkunsa virtasi tämän suoniin.
— Nouse pystyyn, Genia von Sandorf, huudahti Milan ja nosti kauniin tytön lattialta. — Sinun silmiesi ei tule enää nähdä tuota vihattua, inhottavata näytelmää! Lähtekäämme talosta, jonka häviön jumalat ovat päättäneet!… Tuo Jumalan hylkäämä raukka on antautunut naiselle, joka on voittanut hänet itse pirun opettamilla vehkeillään… Obrenovitschin suvun kruunun on kohtalo tuominnut häpeään ja alennukseen!… Niin olekin sinä sitte kirottu, sinä lahonneen rungon viimeinen vesa, hävitköön se sinun mukanasi! Niin sinä olet sen tahtonut.