Juna mennä pauhasi lakeuksien läpi, jotka tällä puolella olivat Belgradin rajalla, lensi läpi ketojen ja metsien, kulki kolisten rautasiltojen yli ja alamäkeä eräässä ihmeen kauniissa laaksossa alempana, yhä suuremmalla ja suuremmalla nopeudella.

Nicodem yhä vaan tarkasteli naapuriaan ja ihmetteli, mitä kansallisuutta hän mahtoi olla.

Hän päätti vihdoin puhutella häntä voidakseen hänen kielestään päättää hänen kansallisuutensa.

- Anteeksi, herra, sanoi hän hänelle, ottaen sikarikotelonsa — pahaksi onneksi unohdin tulitikut kotiin, tahtoisitteko olla niin hyvä ja antaa minulle tulitikun?

Mustapartainen avasi hitaasti silmänsä ja katsoi Nicodemiin.

- Hyvin mielelläni, herra, vastasi hän. — Olkaa niin hyvä!

Näillä sanoilla ojensi hän Nicodemille hopeaisen tulitikkulaatikon ja sytyttäessään sikaria sanoi hän itsekseen:

- Hän puhuu erittäin hyvin serbiaa, hän näyttää olevan täältä syntyisin.

Ehkä on hän joku tilanomistaja.

Muuten näyttää minusta, kuin olisin joskus ennenkin nähnyt nuo kasvot, nuo terävät, tarmokkaat piirteet, mutta en voi muistaa milloin.