Se oli komeasti puettu, mustapartainen mies, jolla oli ylhäiset kasvot; tämä oli painautunut vaunun toiseen nurkkaan ja näytti nukkuvan, ainakin piti hän silmänsä kiinni.
Matkakumppanin persoona huvitti tietysti Lunjevicaa suuresti ja kaikessa hiljaisuudessa koetti hän saada selville, oliko tuon miehen puolelta mitään peljättävää.
Hänen matkakumppaninsa näytti tosin hyvin uljaalta, näyttipä omaavan Herkuleen ruumiinrakennuksen, mutta Nicodem Lunjevica kuului siihen joukkoon, jotka luulevat, että ryövärin ja murhaajan täytyy välttämättömästi olla villiytyneen näköisen, huolettomasti puetun, sanalla sanoen osottaa ulkomuodossaankin olevansa vaarallinen henkilö.
Mutta mustapartainen herra hänen vaunussaan ei suinkaan tehnyt sellaista vaikutusta, hänen hieno pukunsakin vaikutti jo niin rauhoittavasti Nicodemiin, että hän helpotuksesta huokaisten sanoi itsekseen:
— No, Jumalan kiitos, tuo herra näyttää kuuluvan meidän piireihimme, hänen päältänsäkin jo näkyy, että hän on ylhäinen mies.
Rehellinen Lunjevica katsoi näet itsekin kuuluvansa niiden kymmenentuhannen joukkoon.
Hän ei enää muistanut, että hänen juoppo äitinsä oli antanut usein hänen mennä sänkyyn tyhjällä vatsalla ja että hänet kerran, kansakoulua käydessään, oli opettaja lähettänyt kotiin ja kieltänyt tulemasta kouluun, ennenkuin vaatteet olivat puhtaat ja paikatut.
Nicodem Lunjevica työnsi ruskean lippaan kallisarvoisine sisältöineen samettisohvan nurkkaan.
Hän istuutui sen viereen, niin että ruumiillaan suojasi lipasta, pani kätensä sen päälle ja nojasi päänsä kättä vastaan.
No, nyt ei voi kukaan varastaa aarrettani, kuiskasi hän itsekseen.